Tänä kesänä avasimme kesäkahvilan Rauhionojan vanhaan kouluun. Sen myötä tuli asiakkaiden kanssa puheeksi monenmoista muisteloa.
Koulun yhteydessä meillä on myös taidegalleria.
Koulu on toiminut kansakouluna vuodesta 1938 vuoteen 1963. Tuonaikaisia oppilaita kävi paljon. He olivat tyytyväisiä kun heille rakas koulu on säilynyt tulevillekin polville.
Koulunkäynti on ollut tuolloin erilaista.
Koulua on käyty jalkaisin pitkienkin metsätaipaleiden takaa. Eräskin äiti oli saanut luvan lapsille tulla kouluun vaikka asuivat Muhoksen puolella. Hän oli vedonnut siihen, ettei lasten olisi tarvinnut kulkea kylmän ja tuulisen Soson suoran poikki, vaan olisivat päässeet kouluun metsän suojassa.
Metsä koettiin silloin turvallisena paikkana, toisin kuin nyt. Lapset osasivat kulkea metsissä eivätkä eksyneet.
Yksi poika oli kulkenut Kertturämeestä metsän läpi kouluun. Saappaat oli olleet niin suuret, ettei hän ollut iljennyt tulla niillä kouluun asti, vaan oli jättänyt ne puun oksalle koulun ajaksi. Joku oli ne sieltä pelastanut.
Päivällä oli satanut lumen ja poika oli joutunut kävelemään paljain jaloin kotiin. Sanoi kotona, että oli ollut pakko välillä maata selällään ja pitää jalkoja ilmassa ja yrittää hieroa niitä lämpimiksi.
Toinen oli ollut päivän poissa koulusta ja opettaja oli tivannut syytä moiseen. Poika oli sanonut heränneensä liian myöhään, eikä hänelle ollut riittänyt kenkiä…
Niinpä, vaikea on kuvitella kun nyt on eteiset täynnä kenkiä niin että tuskin sisään pääsee. Kengät näytetään jätettävän heti kynnykselle oven eteen, kuin ansaksi seuraavalle tulijalle.
Ennen niitä siirrettiin syrjään, onkohan se jäänne ajalta jolloin piti kengät vielä pistää piiloon, ettei kukaan niitä vie.
Kuulimme hauskoja tarinoita mutta myös järkyttäviä. Koululla oli kaksi opettajaa ja vahtimestari/ keittäjä, jolla oli huone yläkerrassa. Keittäjä kertoi ruoan laitosta seuraavaa: minulle tuotiin muun muassa vasikan ruho varastoon, siitä hain kirveellä tarvittavat tykötarpeet keittoihin.
Tämä on ollut todellista lähiruokaa, joka maistui kaikille ja ruoka-aikaa odotettiin kuulemma innolla.
Öljylamppujen huolto kuului myös keittäjän tehtäviin. Öljy oli ollut yllättävän vähissä iltasella, joten pyörän selkään ja kylälle hakemaan Ylitalon kaupasta valon lähdettä. Eino oli vähän ihmetellyt, että miten sitä näin myöhään haetaan. Olipa sattua iso vahinkokin öljylampun kaaduttua, mutta hevosloimi pelasti tilanteen!
Koulussa alimmat ikkunat kalkittiin, jotta opetus ei häiriintyisi. Muutama puu- tai heinäkuorma hevosen vetämänä saattoi kulkea tietä pitkin. Asia tietysti kiinnosti, koska jos koulu sattui loppumaan samaan aikaan, niin saattoi päästä kotimatkan kyydissä.
On siis tapahtunut suuri muutos verrattuna vanhaan kouluaikaan. Silloin oli nimittäin myös monta luokkaa samassa tilassa kuten nykyisissä häly-kouluissa. Kaikki vuosikerrat samassa tilassa.
Luulisinpa kuitenkin, että melu oli vähäistä. Yksi esimerkki kertoo paljon: nimittäin käyttämättömät puolapuut. Niitä oli yksi seinällinen, mutta niissä ei kiipeilty.
Puitten oksat ovat kuulemma sitä varten.
Voin todistaa että ne ovat kuin uudet, vaikka koulua käytiin kuitenkin neljännes vuosisata näissä tiloissa. Onneksi puolapuut olivat takaseinällä, eivätkä koko aika mielessä. Niissä ei sitten roikuttu.
Ennen tilanne rauhoitettiin laululla ja jos aikaa tunnin lopussa jäi, opettaja saattoi sanoa, että veisataanpa vielä pari virttä.