Reilut kolme vuotta sitten pohdimme Kempeleen Kirissä, että meillä on ollut junioripesäpallossamme aina eräs haaste. Jos tyttöpuolella on ollut touhu mainiolla tolalla, on poikapuolella ollut paljon kehitettävää ja vastaavasti välillä tilanne on ollut päinvastoin. Oikeastaan koskaan touhu ei ollut ollut tältä osin laadukkaasti tasapainossa.
Tutkiskelimme vähän asiaa ja vertailimme toimintaamme muihin valtakunnan pesäpalloseuroihin. Totesimme, että yhteistä erittäin laadukkaan junioritoiminnan seuroille on se, että täysipäiväisiä työntekijöitä on riittävästi. Havaitsimme esimerkiksi sen, että kaikilta niiltä seuroilta, joilla oli vain yksi täysipäiväinen juniorivalmennuspäällikkö, puuttui joko tyttö- tai poikajunioritoiminta käytännössä kokonaan.
Tämä havainto osaltaan vahvisti sitä käsitystä, että jos haluaa liikuttaa tyttöjä ja poikia, pienistä isoihin, tarvitaan lisää resursseja.
Palkkasimme toisen täysipäiväisen valmennuspäällikön syksyllä 2016. Yksi keskeisistä tavoitteista, mitä halusimme palkkauksella saavuttaa, oli saada KeKille juniorijoukkueet jokaiseen ikäluokkaan, tyttöihin ja poikiin viimeistään kesälle 2021.
Tämä tavoite toteutuu jo ensi kesänä, ensimmäistä kertaa Kempeleen Kirin historiassa. Tästä iso kiitos kuuluu näille meidän juniorivalmennuspäälliköille, mutta tietenkin myös kaikille valmentajillemme, talkoolaisille, vanhemmille, edustusjoukkueille, harrastajille ja kirjureille, tuomareita unohtamatta.
Eräs toinen keskeinen asia, mikä lapsia liikuttaa, on urheilullinen ja tavoitteellinen kilpaurheilu. Olen aina uskonut tähän, mutta tajunnut sen todella vasta omien lapsien myötä.
Kun televisiossa Bertrand karkaa läpiajoon Junttilan ja Ruohomaan syötöstä, alkaa kotona välittömästi pelit. Ruohomaa hakkaa ensin eteisen listat säpäleiksi ja hassuttaa kaatuessaankin maalivahdin aivan kahville. Kun Pärmäkoski tuulettaa villisti maaliviivalla, mennään ulos suksimaan taloa ympäri ja suunnitellaan, että helmikuun synttäreillä kavereille on ohjelmanumerona hiihtokisat. Kuka hiihtää pisimpään taloa ympäri, voittaa. Kun Nastajengi pelaa Sarkkirannassa, seuraavat päivät peliä pelataan takapihalla. Jamppa Viittanen vetää taas aivan hirveitä mällejä. Eikä kukaan mahda mitään.
Näin olympialaisten aikaan, on helppo todeta, että urheilusuoritukset herättävät tunteita meissä aikuisissa ja kahta kauheammin noissa pienimmissä. Lapset tarvitsevat esikuvia, joita ei synny ilman liikkuvia lapsia.