Vuodenvaihteen ja suurelta osin muunkin kuluneen talven poikkeuksellisen lauhat säät ja lumen vähyys ovat aiheuttaneet monelle mielipahaa ja ehkäpä hivenen järkytystäkin. Useissa small talk -luontoisissa keskusteluissa olen havainnut pelonsekaisia viittauksia siihen, että kylläpä tämä ilmastonmuutos näkyy äkkiä. Vaikka näinä epävarmoina aikoina olisikin ehkä huojentavaa ottaa oikotie suoraan maailmanloppuun, haluan kuitenkin korjata pari virheellistä käsitystä.
Säätä ja ilmastoa ei tule sekoittaa toisiinsa. Säällä tarkoitetaan hetkellistä ilmakehän tilaa, kun taas ilmasto muodostuu tietyn alueen pitkäaikaisten sääolojen, kuten lämpötilan ja sademäärän, yhteisvaikutuksesta. Avainsana on pitkäaikaisuus.
Tämän pitkäaikaisuuden vuoksi yksittäisten vuosien poikkeuksellisen lämpimiä tai kylmiä jaksoja ei voida käyttää ilmastonmuutoksen etenemisen indikaattoreina. Ne ovat pikemminkin poikkeustilanteita, joiden taustalla saattaa olla esimerkiksi satunnainen heilahdusilmiö ilmakehässä.
Vuosien ja jopa vuosikymmenten pituiset epäsäännölliset jaksot ilmasto-olojen kehittymisessä eivät ole epätavallisia, ja niiden kykyyn heijastella pitkäaikaista lämpenemistä on suhtauduttava kriittisesti. Ilmasto lämpenee, muttei tasaisesti, ja esimerkiksi vuonna 1998 ilmaston lämpeneminen pysähtyi viideksitoista vuodeksi. Ilmastonmuutoksen suhteen ei siis voida tehdä perusteluja puolesta eikä vastaan, jos ainoa argumentti on, että tammikuisessa Kemissä lämpötila oli yhtenä päivänä jopa viisi astetta plussan puolella, tai että Kouvolassa ei ole ollut näin suuria kinoksia vuosikausiin.
Ilmastonmuutos saa nykypäivänä huomattavan paljon enemmän huomiota, kuin muutama vuosi sitten, mikä on tietysti hyvä asia. Huonona puolena on, että yhä useammin argumenttien taustalla oleva tiede jää vähemmälle tarkastelulle tai se sivuutetaan kokonaan hurmoksellisen aktivismin tieltä. Usein esimerkiksi unohdetaan, että ennusteet ovat olleet vaihtelevia ja ennen kaikkea inhimillisen epätarkkuuden piirissä, ja että ilmastonmuutokseen liittyy vielä hyvin monia kysymyksiä, joille ei ole löytynyt vastausta. Me emme tiedä läheskään kaikkea meitä kohtaavasta ilmiöstä tai siitä, mitä se tuo tullessaan.
EI ole lainkaan kummallista tai yllättävää, että ilmastokysymyksistä levitetään joko hieman sävytettyä tai kokonaan virheellistä tietoa eri tahojen poliittisten päämäärien ajamiseksi.
Pahimmillaan argumentit, joihin on kerätty esimerkiksi IPCC:n raporteista valikoivasti ja kärjistäen yksittäisiä esimerkkejä, leviävät sosiaalisessa mediassa miljoonille ihmisille.
Kärjistetyn tiedon levitessä massoille voi muodostua vääristynyt kuva siitä, mitkä toimet ovat realistisia, ja kuinka paljon me oikeastaan edes aiheesta tiedämme. Tämä voi aiheuttaa – ja on tietyissä piireissä jo aiheuttanut – kollektiivista paniikkia. Paniikki puolestaan ei itsessään vauhdita poliittista prosessia, jolla ilmastonmuutosta pyritään hillitsemään. Se saattaa pikemminkin jopa jarruttaa sitä.
Ilmastokeskustelu on laajalti polarisoitunutta, ja ääripäiden välinen keskinäinen kilpahuuto vie tilaa todellisten ratkaisujen innovoinnilta. Tällaista vakavaa ilmiötä käsiteltäessä olisi ensiarvoista, että julkisessa keskustelussa ja mediassa keskityttäisiin ennen kaikkea tieteellisiin faktoihin, ei niinkään henkilökohtaisiin mielipiteisiin tai uskomuksiin.
Yksilön tehtävä on myös itsenäisesti ottaa asioista selvää ja harjoitella lähdekritiikkiä. Jos tekee mieli huutaa, huutakaa sentään asiaa.