Muistan sen kesälauantain, kun tuoreena kempeleläisenä poljin ensikertaa katsomaan pääsarjatason pesäpalloa Sarkkirantaan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja mieli oli muutenkin valoisa. Vain kolea tuuli sai minut pitämään takin tiukasti päällä.
Istahdettuani alas katsomoon, katselin uteliaana näkyikö paikalla tuttuja. Samalla hajuaistini kertoi, että täällä myydään makkaraa! Mikäs siinä ja suuntasin kohti kioskia. Tervehdin kioskinpitäjää iloisesti sanomalla ”kaks makkaraa!” ja hän vastasi minulle yhtä valloittavasti ”kaikilla mausteilla?”. Tässä kohtaa paljastan, että tykkään makkaroistani ihan sellaisenaan. Takanani jonottanut miss Fortuna vastasi nopeasti puolestani (auttavainen luonne liene), että ”joo kaikilla mausteilla!” ja näin ollen ensimmäinen kosketukseni lajiin sai jo hyvin suomalaiskansallisen kosketuksen: ketsupin ja sinapin!
Hakeutuessani takaisin katsomoon päätin hakea suojaa vähän isommista pesäpallon ystävistä (varmaan tykkäsivät myös makkarasta!) ja kylmä tuuli ei häirinnyt enää niin paljon kuin hetki sitten. Kuuntelin miesten juttuja, samalla arvioiden omaa lajituntemustani. Olihan edellisesti lajikontaktista kuitenkin aikaa sen verran, että silloin pihapelit pelattiin kakkosnelosesta itse veistetyillä mailoilla. Ainakin pistelasku tuntui olevan kovasti erilainen. Jokeritkin olivat kuulemma levinneet Helsingistä ihan ympäri Suomen!
Radiosta rämähti rokki soimaan ja kotijoukkue kirmasi kentälle. En varmaankaan pärjäisi kivenkoville kekiläisille satasen sprintissä, ajattelin.
Karismaattisen kuuloinen selostaja nostatti tunnelmaa tuhatpäisen yleisön osoittaessa suosiotaan jokaiselle pelaajalle.
Pelaajat asettuivat tsemppirinkiin, jonka jälkeen alkoi hutunkeitto. Tässä minä olin kouluaikoina vahvimmillani, ajattelin samalla itselleni hymähdellen. Palloon osuminen oli sitten kokonaan oma juttunsa.
Pesäpallon perusajatuksen olin kuitenkin sisäistänyt: lyödä sellaisia pommeja, että sai omahyväinen hymy huulilla hölkätä pesältä toiselle, ja vaikka sinne kolmannellekin!
Voitte arvata hämmennykseni kun tajusin, ettei joka lyöntivuorolla yritettykään puhkoa etenijän mentäviä reikiä kenttään. Oli kumuraa ja näpyä, hermopalloa ja leikkuria.
Onneksi selostaja avasi pelin saloja pelin edetessä, samalla kun muisti tunnollisesti kertoa, mikä yritys kenenkin pelaajan sponsori on.
Seutukunnan yrityselämän läsnäolon huomasi.
En muista miten pelissä lopulta kävi, mutta mukava muisto tapahtumasta jäi mieleen. Pesis on ehdottomasti koko perheen, ellei koko rantalakeuden peli! Vahvan kempeleläisen pesäpallokulttuurin ansiosta voi olla mukana yksin tai yhdessä, ihan siinä mittakaavassa kuin itsestä tuntuu mukavalta.
Pelkästään tulemalla mukaan seuraamaan otteluita, tukee koko seuran urheilutoimintaa ja auttaa jakamaan liikunnan iloa yhä useammalle.
Ja jos käy niin kuin minulle, innostaa samalla myös jälkikasvun mukaan harrastamaan kansallispeliämme, pesäpalloa!
Laguunilla nähdään!