Minulla oli mahdollisuus vaimoni Inkerin kanssa osallistua maaliskuussa San Franciscossa järjestettyyn maatalousteknologian kehitysnäkyjä peilaavaan seminaariin, World Agri-Tech Innovation Summit-tapahtumaan. Seminaariesitteen mukaisesti ”tulevaisuuteen keskittyneet globaalit sijoittajat ja maatalouden teknologiayritykset jakavat kriittistä tietoaan ja tuovat esille viimeisimmät teknologiat, jotka uudistavat maataloussektorin”.
Osallistujia oli noin 800, puhujina olleet alan johtavat asiantuntijat sekä mielenkiintoiset yritysesittelyt pyrkivät peilaamaan mitä on tapahtumassa lähitulevaisuudessa elintarvikesektorilla. Lähes jokaisessa puheenvuorossa todettiin, että maatalous ja elintarviketuotanto ovat kovassa muutoksessa. Syinä ovat mm. voimakas väestönkasvu (lähes 10 mrd. ihmistä vuonna 2050), ilmastonmuutos, kaupungistuminen, nopea teknologian kehitys, erityisesti digitalisaation ja tiedon reaaliaikaisuus kaikkialla sekä kaikille. Viestinä seminaarista oli, että maatalous- ja elintarvikesektori on globaalissa mittakaavassa voimakkaasti kehittyvä ja sen liiketoimintaedellytykset ovat erittäin hyvät ja kasvavat.
Uusien teknologioiden hyödyntäminen maataloudessa on jo yleistä. Paikkatieto, GPS, täsmälannoitus maa-ja lehtianalyysiin perustuen, lypsyrobotit ja monet muut sovellukset ja laitteet ovat viljelijöiden käytössä. Nyt jo saatavilla ja kehitteillä on monia uusia teknologioita ja viljelymenetelmiä jotka tulevat yleistymään nopeasti. Tällaisia ovat mm. dronet, 3D-tulostus, vertikaalinen- ja sisäviljely, lisätty todellisuus, tekoäly, sirkkojen kasvatus, bioteknologia, lohkoketjut jne.
Uusien teknologioiden hyödyntämisen hidasteina ovat hinta, saatava hyöty sekä onko riittävän tarkkaa ja oikeaa tietoa saatavana viljelijän päätöksentekoa varten. Käytetystä teknologiasta riippumatta viljelijä tekee päätökset viljelytoimenpiteistä ja tuotanto tapahtuu luonnon ehdoilla. Osaamisen ja ammattitaidon, viljelijän silmän ja luonnon ymmärtämisen merkitys ei katoa mihinkään uusien teknologioiden myötä.
Vielä 1950-luvulla maatilat olivat lähes omavaraisia ja monimuotoisia joissa tuotettiin myyntiin ja omaan käyttöön maitoa, lihaa, kananmunia, perunaa, viljaa, kaikkea mahdollista. Viimeisten vuosikymmenien aikana maatilojen koko on kasvanut ja ne ovat erikoistuneita tuotantosuunnittain, on karja-ja sikatiloja, vilja- ja perunatiloja. Oman tilan tuotteita ei juuri ruokapöydässä ole, viljelijästä on tullut kuluttaja joka ostaa ruokansa kaupasta, maito ja voi tulee Valiolta tai Arlalta, jauhot Tyrnävän Myllystä tai Raisiolta.
Viljelijä on kuluttaja, voisiko kuluttaja olla viljelijä? Toimitus- ja arvoketjussa viljelijän ja kuluttajan välissä on monia toimijoita jotka jalostavat, kuljettavat, markkinoivat ja myyvät tuotteet ostajalle. Samalla ruoan alkuperä hämärtyy ja viljelijästä tulee näkymätön raaka-aineentuottaja. Esillä ovat jalostajien ja kaupan brändit. Voisiko kuluttaja tuntea olevansa viljelijä, voisivatko uudet teknologiat ja toimintatavat kuten lohkoketjut, vertikaalinen sisä-ja kotiviljely, joukkorahoitus ja kännykkäsovellukset saada kuluttajat ja viljelijät samalle puolelle pöytää?