Esikoista odottavana nuorena äitinä kävelen raskain ja ristiriitaisin mielin Lastenlinnan sairaalan käytävää. Olen saanut työterveyslääkäriltä kehotuksen jäädä ennakoivien supistusten vuoksi sairaslomalle. Ammattiminäni kapinoi; En voi nyt jättää psykoosissa olevaa poikaa ilman terapiatukea. Vielä edes kaksi viikkoa, niin poika on vahvempi jatkamaan ilman meidän läheistä hoitosuhdetta.
En voi enää pidättää itkua. Onneksi olen yksin käytävällä.
Havahdun takaa lähestyviin tutun kuuluisiin määrätietoisiin askeliin. Taitaa olla lääkärikierto päivä tulossa. Käännyn seinään päin ja peitän kasvojani kaulahuivillani. Kunhan kukaan ei huomaa kyyneleeni. Ehdin vielä vessan kautta siistiytymään.
Mutta ylilääkäri Terttu Arajärvi pysähtyy viereeni. Hän tervehtii ja huomaa, että olen itkenyt: Mikä on?
”Minun on pakko jäädä sairaslomalle,” saan sanottua ja itken taas.
Arajärvi hymyilee helpottuneena. Sitten lääkäri vilkaisee kelloa. ”Minulla on tässä kymmenen minuuttia aikaa. Lähdetkö kanssani kävelemään Ylpön rundia?”
Ja niin me sitten kävelemme tihkusateisessa säässä Lastenlinnan ympäri. Ylilääkäri lohduttaa nuorta hoitajaa. Hän puhuu äitiyden tärkeydestä ja ymmärtää myös kipuni vastuuntuntoisena hoitajana. Kuuntelen hiljaa rauhallisia tarkkaan valittuja, lempeitä sanoja. Itkuni haihtuu tuuleen.
Tästä Arvo Ylpön rundi Terttu Arajärven kanssa on kulunut jo kohta 38 vuotta. Silti se nousee aika ajoin mieleeni. Pidän ainutlaatuista muistoa mukanani erityisesti tilanteissa, joissa ohjaan tai johdan porukoita: Elämä on vuorovaikutusta.
Mikään ei ole niin tärkeää, kun toisen ihmisen kohtaaminen juuri silloin kun hän sitä tarvitsee. Aikaa löytyy kyllä, kunhan en tohkeissani, vain itseeni keskittyneenä, kävele ohi.