Meille syntyi ensimmäinen lapsenlapsi 17.10.2018. Poika sinänsä oli erikoisuus siinäkin mielessä, että itsellämme on kolme tytärtä.
Äitini puolen suku kuten myös vaimoni suku on vahvasti naisvaltaista. Lisäksi olemme tätä ensimmäistä lapsenlasta odottaneet jo pidemmän aikaa, johtuen työurakeskeisyydestä ym. ajan kuvaan kuuluvista seikoista. Vanhemmuus sinänsä on myös muuttunut.
Vanhempi polvi oli sodan tai kaksi käyneitä – mukavia, huumorintajuisia ja pääosin elämäänsä tyytyväisiä. Varmaan heidän kokemuksensa ja kärsimyksensä olivat opettaneet suhteuttamaan ongelmien määrän ja laadun. Tämä varmaan löi leimansa vanhemmuuteen ja siihen miten lapsiin suhtauduttiin.
Omalla kohdallani lapsuusaika on ruusuisena muistoissani. Ehkä tästä johtuen muutto pääkaupunkiseudulle oli järisyttävä kokemus.
Olen syntynyt maaseutupitäjässä ja muuttanut lukiolaisena Helsinkiin. Näin kuinka naapurin isäntä laittoi pyykkejä kuivumaan ja poika oli leiponut letikoita… huhhuh, olin äimistynyt. En ollut moista ennen nähnyt, saattoihan olla myös, että talot olivat etäämmällä toisistaan maaseudulla, joten en päässyt moista todistamaan.
Elettiin 60-lukua. Eroperhe oli vielä lapsuudessani tuntematon käsite, kuten myös allergisuus, ruoka-allergiasta puhumattakaan. Kaikki on muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa tai oikeammin yli puolessa vuosisadassa.
Muistan, kuinka isoisän ollessa yötä meillä käydessään kokouksessa Helsingissä, oli istahtanut puiston putkiaidan päälle ja vieressä olevan koulun oppilas oli ohikulkiessaan sanonut: ”Mitäs ukko siinä istut?” Pappa kertoessaan meille tämän ja sanoi vain, että ovat ne rohkeita nuo nykyajan lapset. Ehkä niin oli kaupungissa jo silloin.
Pappa ojensi samalla minulle ostamansa domino-pelin ja sanoi, että se näyttää olevan kiinalaista orjatyövoimaa. Siinä oli yksi opetus maailmanhistoriasta kiteytettynä ja vielä domino-efekti siihen liitettynä.
Vanhemmuus ja isovanhemmuus ovat tärkeitä asioita. Niistä on alettu puhua entistä enemmän. Työelämän muutokset ovat tyhjentäneet kodit päiväsaikaan. Lapset ovat lastentarhoissa suurimman osan aikaa päivästä.
Tämä on muuttanut vanhempien ja lasten yhdessäoloaikaa ja kasvattanut kuilua heidän välillään. Minun lapsuudessani päivän toiminta oli oman mielikuvituksen varassa. Ei ollut kelloa ranteessa, puhelin vain muutamassa talossa, mutta syömässä käytiin, jos vähän myöhässä niin kuitenkin. En muista , että siitä silti olisi moitittu.
Sattui kaikenlaista, kiipeiltiin puissa ja pudotessa saattoi henki salpaantua. Oltiin ongella tulvan pehmentämillä joenpenkoilla. Meillä oli elättivariksia, oravia ja itsetehtyjä tussareita.
Nyt aika on aivan jotain muuta. Miten tähän sopeutuu sen ajan lapsi isovanhempana? Pitäisi tietää netflixit ja flixnetit, saada lapselta arvostus vanhempaa kohtaan ja säilyttää katu-uskottavuus! En osannut sinutella isovanhempia enkä myöskään opettajia. Nyt opettajia tulee sinutella, ei ole kateederia eikä karsseria ja poliisi on ystävä.
Niinpä. Yhtä kaikki: on isä ja isoisä ja tapaamisoikeus. Näin voi olla ääritapauksissa. Sekaisin ovat maailmankirjat. Mihin tämä johtaa ja minne olemme menossa? Osaavathan lapset koodaamisen taidon.
Kaikki koituu varmaan paremmaksi. Ehkä elämme vain murrosvaihetta Kiinan tavoin. Maon hämmennyksen jälkeen ovat nyt jo käyneet kuun pimeällä puolella. Onkohan perheissä murros nyt käynnissä pienimuotoisena vai ollaanko vasta menossa pimeämmälle puolelle?