Isä oli juurevaa talonpoikaissukua, jo nuorena paljon vastuuta saanut, työntekoa arvostamaan oppinut maanviljelijä.
Pikkupojasta lähtien hän tarkkaili luonnon merkkejä: ennakoi säiden muutokset, tiesi lintujen pesät, löysi parhaat marikot, seurasi teerien soidintanssit ja havaitsi ensimmäisenä pohjoiseen palaavat muuttolinnut.
– Huomasitko, että pellolla oli Lappiin matkalla olevia kapustarintoja, isä kyseli lintukirja kädessään.
– Kuuntelepa, kuinka kaljatynnyri tippuu, hän saattoi heinätöiden lomassa hoksauttaa metsäsaarekkeella jankuttavasta tiltaltista.
Isä saattoi jäädä seuraamaan muutamaksi toviksi muurahaisten puuhia tai päiväkorentojen tanssia, vaikka peltotöissä olisikin ollut hektisimmät hetket. Niin kiire ei koskaan ollut, ettei tälle voinut muutamaa sekuntia uhrata.
Isä arvosti ja kunnioitti luontoa ja sen antimia.
Opiskeluaikoina kävin auttamassa isää tilan kylvö- ja puintitöissä syksyisin ja keväisin. Muistan hyvin sen elokuisen illan, kun viimeinen peltosarka oli puitu, ja puimurin elevaattori purki kauralastia peräkärryyn. Aurinko oli lakeudella laskemassa ja me nojailimme kärryjen laitaan. Olimme pitkään vaiti.
– Kun katsoo, miten vilja valuu kärryihin ja sato on ollut hyvä, siinä on jotain herkkää, isä viimein katkaisi hiljaisuuden.
Samaa olin ajatellut itsekin.
Isä oli myös herkkä huomaamaan, milloin tyttärellä oli huolia. Aina hän ei mitään sanonut, katsoi vain, sipaisi hiuksia tai antoi pikaisen halauksen.
Äiti oli perheen järki, isä sen sydän.
Isä sairasti pitkään ja vietti viimeiset kuukautensa terveyskeskuksen vuodeosastolla.
Käydessämme tervehtimässä häntä veimme kukkien ja karkkien sijaan tuliaisina ohrantähkäkimpun tai nipun marjoja notkuvia pihlajanoksia. Ne merkitsivät hänelle enemmän kuin mitkään kukat.
Esittelimme hänelle velipojan tekemät kottaraisenpöntöt, joiden puuttumista kotipihasta isä oli joskus murehtinut. Miten isä ilahtuikaan!
Kun isä ei jaksanut enää juuri puhuakaan, kostutin toisinaan hänen kieltään lusikallisella metsämansikkamehua.
– Maistuu ihan samalle kuin Haisuluoman mansikat, muistatko? kyselin.
Isän kasvoille levisi pieni hymy. Tietenkin hän muisti meidän lempipaikkamme.
Jokainen meistä jättää jonkin jäljen.
Vuosien kuluessa olen huomannut, että isän jättämä jälki on syvempi ja merkityksellisempi, kuin nuorena ymmärsinkään.
Kiitos siitä, isä.