Viikonvaihteessa meillä oli koira hoidossa. Sellainen pieni, valkoinen karvaturri, joka suloisuudessaan hurmasi mennen tullen ja palatessa. Ei, en ole silti hankkimassa omaa koiraa. Tämänhetkiseen elämäntilanteeseen koira ei sovi, mutta hoitopaikoin silloin tällöin annan mielelläni.
Koira oli uskollisuuden perikuva ja hyvällä tavalla läheisriippuvainen. Se käveli vieri vieressä, tuli syliin, halusi leikkiä, tykkäsi rapsutuksesta. Kun olit vessassa ja palasit takaisin, koira riemuitsi käytöksellään niin kuin se ei olisi nähnyt sinua viikkoon.
Perjantaina olin asuntomme yläkerrassa. Nelijalkainen viikonloppuvieraamme oli tullut vasta kotiimme, eikä se vielä uskaltanut nousta portaita mukanani ylös. Ikävähän sille tuli, kun nousin itse yläkertaan vaatteenvaihtoon. Kun tulin takaisin alas, koiran riemu oli rajaton. Se heilutti häntäänsä, pyöri lattialle ja kaiken tiimellyksessä lirautti pienet pissat laminaatille.
Ilopissa, opin myöhemmin.
Koiran käytöstä miettiessäni jäin pohtimaan meidän omaa suhtautumistamme elämään. Kuinka usein muistamme iloita pienistä, tuiki tavallisista asioista? Vaikkapa siitä, että aurinko paistaa, jokainen työkaverisi toivottaa sinulle hyvää huomenta ja sähköpostissa riittää viikonlopun jäljiltä purettavaa. Voisi olla toisinkin. Ilma voisi olla kuin myrskyn merkki, kukaan ei työpaikalla pukahtaisi aamulla sinulle sanaakaan ja sähköpostiin kilahtaisi vain käsittämättömän hyvä lainatarjous afrikkalaisen multimiljardöörin asianajajalta.
Ainakin itse voin myöntää, että voisin iloita nykyistä enemmän. Ihan pienistä asioista. Ei se pahaa tee, jos me kaksijalkaisetkin sillöin tällöin ilopissan päästäisimme.
Turhan usein me näemme asioista vain huonot puolet, epäilemme hyvän takana olevan kuitenkin jotain pahaa tai vain olemme suu mutrussa ilman sen suurempaa syytä.
Lumet ovat melkein poissa. Aurinko paistaa. Lämpenee. Kevät puhkeaa vihreyteensä. Jos ei vielä tällä viikolla, niin pian. Jo siinä on iso ilon aihe.