Arkikielessä sanalla populismi on kovin kielteinen kaiku. Usein ajatellaan, että populistit saavat kannatusta vetoamalla jokseenkin typerään kansaan halpoja keinoja hyväksikäyttäen, ja tarjoamalla monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja. Tämä on kuitenkin vain yksi tapa hahmottaa ilmiötä, ja vieläpä hyvin kapeakatseinen sellainen.
Karkeasti jakaen on olemassa kahdenlaista populismia. On niin kutsuttua henkilöpopulismia, jonka keräämä kannatus perustuu pääosin jonkin poliittisen liikkeen karismaattiseen johtajaan, joka taidokkaasti vetoaa vatvomiseen kyllästyneeseen kansaan ja lupaa korjata ongelmat.
Mainittavaa on, että tämän kaltaisella populismilla ei useinkaan saavuteta todellista muutosta parempaan, mutta henkilöpopulismi saa kannatusta erityisesti yhteiskunnissa, joissa tilanne on ollut epävakaa tai jumiutunut jo kauan aikaa, ja lähes mikä tahansa ratkaisu kelpaa turhautuneelle kansalle. Näin on käynyt joka kerta, kun sodan tai vallankumouksen jäljiltä sekasortoisen valtion on ottanut haltuunsa uusi diktaattori.
Toista populismin muotoa kutsuttakoon systeemitason populismiksi. Se on populismin progressiivisempi muoto, sillä se tarjoaa todellisia poliittisia vaihtoehtotoimia kansaa koskettavien ongelmien ratkaisemiseksi. Jako henkilöpopulismiin ja systeemitason populismiin vetää kuitenkin mutkat turhankin suoriksi, ja on hyvä muistaa, että tehokkaimmillaan populismi hyödyntää molempien tasojen elementtejä.
Mutta miksi Donald Trump on Yhdysvaltain presidentti, tai miksi Perussuomalaiset saavat kannatusta Suomessa? Syy on ilmeinen. Populismi toimii peilinä, joka suoraan heijastaa sitä yhteiskuntaa, jossa se saa kannatusta. Populistit keräävät erityisen paljon kannatusta niissä yhteiskunnissa, jossa kansalaiset kokevat, ettei heidän äänensä pääse kuuluviin. Tällöin, demokratiavajeen välttämiseksi, populismi on jopa välttämätöntä.
Monet vallassa olevat puolueet ovat vaikeuksissa yrittäessään pitää kansan puolia ja vaalilupauksiaan, kun esimerkiksi vaalikampanjoiden rahoitusta tarjoavat kansan sijaan yritykset. Tämä on viety äärimmilleen Yhdysvalloissa, jossa suuryritykset ovat voineet ostaa itselleen niin paljon poliittista vaikutusvaltaa, että se on tehnyt kansalaisten poliittisen aktivismin lähes tyhjäksi. Kansan on siis helppo laskea toivonsa populistien käsiin, oli heillä sitten oikeita ratkaisuja tai ei.
Populismin kunniaksi on myös sanottava, että sen lisäksi, että se tuo esille todellisia ongelmia, se välttää poliittista liturgiaa. Populististen strategioiden takana olevat ovat ymmärtäneet, ettei kansanvalta ole kansanvaltaa nähnytkään, jos kansa ei ymmärrä, mitä poliitikot sanovat.
Populismin nousu implikoi, että jokin on pahasti pielessä, ja vaatii korjaustoimia. Populistit antavat myös muille poliittisille liikkeille mahdollisuuden huomata todelliset ongelmakohdat ja etsiä käytännön ratkaisuja. Eikö tällöin populistinen politiikka ole demokratiaa parhaimmillaan?