Kesäloma alkaa olla enää muisto vain – toivottavasti suurimmalla osalla auringon, ilon ja yhdessäolon täyttämä. On tullut aika jättää taakse aikatauluton elämä, kiireettömät aamut ja leppeät kesäillat, jolloin ei ole kiire nukkumaan ja voi kuunnella luontoa rauhassa.
Elämä ei kuitenkaan lopu, vaikka loma loppuukin. Vaikka paluu arkeen tuntuu aluksi ankealta, kankealta ja raskaalta, voi sen ajatella myös uutena mahdollisuutena ja uusien tuulien alkuna.
Jospa nyt aloittaisin uuden harrastuksen. Ehkäpä tänä syksynä löysään hieman työtahtia ja lahjoitan aikaa perheelleni ja läheisilleni. Lähtisinkö mukaan tärkeäksi kokemaani vapaaehtoistyöhön? Tekisinkö palveluksen itselleni ja lähipiirilleni keskittymällä omaan hyvinvointiini?
Aikuisten on usein äärimmäisen vaikea tarttua hetkeen. Siinä meillä on paljon opittavaa lapsilta, jotka suhtautuvat varsin avarakatseisesti ja ennakkoluulottomasti nykyhetkeen.
He eivät murehdi tulevia eivätkä jää märehtimään vanhoja. He iloitsevat yli lentävästä lentokoneesta tai kurkiaurasta, taivaanrannan sateenkaaresta, retkestä syksyiseen metsään tai viikonlopun leffaillasta. He eivät laske aikuisten tavoin päiviä ja öitä seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan vuosilomaan tai tulevaan eläkkeeseen.
Arki ahdistaa välillä väkisin. On ehdittävä työt, lapset, pyykit, tiskit, ruuat, kaupat, harrastukset, siivoukset, pihahommat, auton huollot, laskut ynnä lepo. Mutta hyödyttääkö ketään, jos tämän kaiken suorittaa kireänä kuin viulunkieli ja unohtaa elää siinä sivussa? Jos kiire, kireys ja ahdistus alkavat hallita liikaa, voisi kenties miettiä, onko kaikkea ehdittäväkään. Riittäisikö vähempikin?
Arjen voisi tänä syksynä ottaa vastaan avosylin. Toivottaa tervetulleeksi säännöllisen päivä- ja viikkorytmin, uuden harrastuksen ja pimenevät, tunnelmalliset illat. Juosta pää kolmantena jalkana, jos siltä tuntuu ja virtaa riittää.
Tai käpertyä klassisesti peiton alle sohvanmutkaan tuntematta huonoa omaatuntoa. Muistaa pitää huolta itsestään arjenkin keskellä.