Eilen vietettiin Suomen sadatta itsenäisyyspäivää. Juhlavuoden teemaa on nosteltu esiin ahkerasti erilaisissa tapahtumissa ja myös lehtijutuissa pitkin vuotta. Itsenäisyyspäivää sivuavia aiheita on näkynyt myös viimeisimmissä Rantalakeuksissa. Viime viikon lehteen haastattelin rintamaveteraania, joka oli palelluttanut jalkansa sodassa. Lehden ilmestyttyä sain puhelinsoiton levikkialueellamme asuvalta hierojalta, joka oli lukenut tarinan ja halusi tarjota miehelle apuaan täysin korvauksetta. Hän oli sitä mieltä, että hyvä kannattaisi laittaa kiertämään, kun siihen on tarjoutuu mahdollisuus.
Tämä pyyteetön kädenojennus kosketti. Tällaista asennetta tässä maailmassa kaivattaisiin enemmänkin. Tuettaisiin toinen toistamme. Lähimmäisenrakkaus pääsee joskus unohtumaan tässä kiireisessä arkielämässä. Lisäksi meillä suomalaisilla on perinteisesti ollut tarve pärjätä itsenäisesti – liikoja apua huutelematta. Jaksamisen perinne juontaa juurensa ties kuinka monen sukupolven taakse ja näkyy yhä edelleenkin. Avuntarpeen myöntäminen on ajoittain hankalaa. Vaikka omat voimat uhkaavat ehtyä, mennään eteenpäin vaikka tahdonvoimalla – sisulla.
Onneksi auttamisen halua löytyy jäyhältä suomalaiseltakin. Se puskee pintaan erityisesti näin joulusesongin aikaan. Sen näkee meillä täällä lakeudellakin: on lastensuojelun piirissä ja syrjäytymisvaarassa oleville lapsiperheille suunnattuja Joulupuu-keräyksiä ja vähävaraisille järjestettyjä jouluruokailuja. Ja sosiaalisessa mediassa auttamisesta on tullut suoranainen buumi, mikä varmasti osaltaan herkistää auttamishaluamme.
Maailma ei aina kohtele meitä tasapuolisesti, ja siksi on hyvä kyetä tarkastelemaan asioita myös muusta kuin omasta näkövinkkelistä. Tätä kaipaili osuvasti aikoinaan myös Eino Leino:
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne
ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki
yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis,
muut tukena ois.
Oi, ihmiset
toistanne
suvaitkaa!
Niin suuri,
suuri on maa.