Kipuan alas bussista. Auton ikkunasta pystyy näkemään ohijuoksevia maisemia ja harmaita taloja täyteen ahdettuine pihapiireineen, mutta ulkona paljaan taivaan alla todellisuus on tyystin erilainen.
Näen, haistan, maistan, muistan paremmin.
Bussissa kerron karjalaisille isännillemme hyvistä Kalevalan muistoistani, entisen Uhtua historiallisista kiinnekohdista ja tietysti ystävistäni, joiden harmaaseinäisessä talossa olen ehtinyt yöpyä kesällä ja talvella.
Mukava sattuma. Vieruskaverinikin on syntynyt Kalevalassa. Meillä on yhteisiä ystäviä. Kylän sininen evakelisluterilainen kirkko on hänellekin tuttu. Hän muistaa, millaista talkoohenkeä kirkon rakentaminen karjalaiskylään aikanaan vaati. Kirkko nousi suomalaisten avustusten ja rakentajien voimin. Myös venäläisten myötämielisyyttä tarvittiin.
Kylään on rakennettu muitakin kirkkoja. Siinä ne seisovat kaikki vieretyksin, sulassa sovussa. Ortodoksinenkin kuuluu joukkoon, totta kai!
Juttukaverini on ollut toimittajana. Hymyssä suin kuuntelen, miten samanlaista hänen työnsä Venäjällä on ollut. Pienen lehden toimittajan arkeen ovat kuuluneet valokuvaajan, toimitussihteerin ja oikolukijan töiden lisäksi myös lukijoiden kritiikin kohteena oleminen.
Kiitoksiakin on tullut, lähes täsmälleen nimikaimani kertoo, mutta negatiivinen palaute annetaan Venäjälläkin helpommin. Karjalankielinen lehti on lopetettu. Synnyiseudulleen Kalevalaan edelleenkin kaipaava karjalaisnainen tekee tänään monenlaista kulttuurin saralla. Hän on tulkki, opas, auttaa kirjastossa, laulaa ja tarpeen tullen myös tanssii ja näyttelee.
Yritän painaa mieleeni kauniit karjalankieliset ilmaisut, kun uusi ystäväni esittelee ulkonaisesti vaatimattoman, mutta sisällöllisesti monipuolisen kyläkirjaston toimintaa. Kirjasto on kirjasto, aivan kuten meilläkin, mutta se antaa tämän lisäksi jo pienille lapsille käytöskoulutusta, opettaa hyvät tavat, myös vanhempien ihmisten kunnioitusta.
Kävelemme kylänraittia. Ihmiset tervehtivät meitä iloisesti hymyillen, joku tulee kättelemäänkin. Kuultuaan meidän olevan suomalaisia, tervehdyksiin tulee uutta lämpöä.
Kulttuuritalon pihamaa täyttyy nopeasti, kun suomalais-ugrilaisten kansojen ystävyysfestivaali alkaa. Voi sitä värien loistoa, aurinkoisten hymyjen voimaa, yhdessä kasvamisen ihmettä. Kun kokoonnumme kylän urheilukentälle, tunnen syvää yhteenkuuluvaisuutta kaikkien kanssa. Meitä on paljon pienien kansojen edustajia, yllään oma kansallispukunsa, vahvuutena oma identiteettinsä, toivona tasa-arvoinen arki muiden kansojen kanssa.
Kun mordvalainen ystäväni tarttuu käteeni, ymmärrän häntä ilman sanoja.