On se myönnettävä. Olen hurahtanut, ainakin vähän. Taannoinen kollegani kuittasi asian kuivasti: ”Näkyy sinustakin tulleen keski-ikäinen.” Ja onhan se varma merkki tietyn, ikävuosiin liittyvän virstanpylvään saavuttamisesta, kun menneet alkavat kiinnostaa enemmän kuin tulevat. Suku, juuret, sukututkimus, suvun ja ihmisen historia.
Kaikki alkoi vuosia sitten varsin viattoman tuntuisesti Suomen Sukututkimusseuran Hiski-tietokannan satunnaisella selailulla. Hiskiin on nimittäin puhtaaksikirjoitettu seurakuntien kirkonkirjoja, joista on helppo etsiä kaukaisiakin sukulaisia näppärällä haulla.
Jo tämä vaihe oli viedä koko käden. Vuorokausirytmini meni täysin sekaisin. Huushollini hoidin miten kuten. Palkkatöiden ääressä pinnistelin unideprivaatiosta huolimatta. Perheeni laiminlyöntiä en myönnä. Kun Hiskissä alkoi tulla seinä vastaan, tarkoittiko se harrastelun päättymistä? Ei. Noihin aikoihin Suomen Kansallisarkistossa oli jo digitoituina monenlaisia historiallisia dokumentteja. Kirkonkirjoja, rippikirjoja, maakirjoja, henkikirjoja, lainhuudatuksia. Mikä aarrearkku!
Ihmeesti opin tuntemaan myös kirkkoherrojen koukeroiset kirjaimet ja vanhahtavat ruotsinkieliset termit. Kuolinsyyksi oli merkitty milloin ”rödfeber”, milloin ”ålderdom”. Kastettujen luettelossa yksinäisen äidin lapsen kohdalla saattoi löytää merkinnän ”äpärä”. Ajankuvaa kaikki.
Jotta jonkinlainen struktuuri elämässä säilyisi, välillä oli pidettävä taukoa – vaikka kuinka teki mieli selvittää, kuka se miestaposta käräjille joutunut esi-isä oikein oli.
DNA-testin tekeminen sai harrastelun taas laukalle. Kolmansia ja neljänsiä serkkuja tupsahtelee sähköpostiini harva se päivä. Geenitestit ja sukuselvitykset kavaltavat heidät minulle ja minut heille.
Viimeksi innostuin lataamaan oman autosomaalisen DNA:ni sivustolle, joka vertailee aminohappojuosteitani muinaisista ihmisistä eristettyihin vastaaviin. Tai niin sivustolla ainakin väitetään. Ihmisen kiinnostuksella perimäänsä kohtaan tehdään rahaa. Kukapa meistä pystyy varmistamaan, miten luovasti käytettävissä olevaa DNA-dataa tällaisilla sivustoilla tulkitaan.
Silti on hauskaa ajatella, että ehkäpä jaan todellisuudessakin osan 12 prosentin viikinkiperimästäni sen 1000-vuoden tienoilla Birkassa eläneen viikinkivallasnaisen kanssa. Seitsemän prosentin skottiperimästäni pieni osa vaikuttaisi olevan yhteistä Isosta-Britanniasta löytyneiden, Rooman valtakunnan aikaisten kelttigladiaattoreiden kanssa.
Jospa joskus tiedän, kuka oikeasti olen. Sitä ennen teen pari tarkempaa DNA-testiä. Ricky Tick Big Band ja Julkinen Sana sanoittavat teemaan sopivasti: ”Jos hyvin käy, sut joskus ehkä tunnistetaan luista.”
Jos se jotakuta sattuisi kiinnostamaan.
Heli Rintala