Kun Notre Damen tulipalosta uutisoitiin ensimmäisen kerran, omien reaktioideni voimakkuus yllätti.
Uutiskuvat liekehtivästä katosta ja romahtavasta tornista kauhistuttivat ja tekivät hyvin surulliseksi.
Kappale eurooppalaisten yhteistä, satavuotista historiaa oli hetkessä savua ja tuhkaa.
Vähän samanlaisissa tunnelmissa olen käynyt Instanbulissa sijaitsevassa Hagia Sofiassa. Museossa oli Bysantin romahtamisen jäljiltä tallella enää vain muutamia pyhmyksiä, keisareita ja kirkonisiä esittäviä mosaiikkeja.
Konstantinopolin vuonna 1453 valloittaneet osmanit muuttivat varsin huonokuntoiseksi rapistuneen Hagia Sofian moskeijaksi. Samalla hävitettiin suurin osa kirkkoa koristaneista mosaiikeista ja freskoista.
Miltä temppeli mahtoikaan näyttää silloin, kun keisari Justinianus 500-luvulla näki rakennuksen ensimmäisen kerran ja juoksi haltioituneena alttarille?
Tuo edelleen häkellyttävän hieno rakennus on kaikesta henkeäsalpaavuudestaan huolimatta enää vain muisto siitä, mitä se joskus oli.
Ajatus teki haikeaksi.
Mietin reaktioitani.
En ole valitettavasti koskaan käynyt Notre Damessa. En ole ranskalainen, katolinen, historioitsija tai teologi. Minulla ei pitäisi olla mitään leikkauspistettä tai yhtymäkohtaa tuon Pariisin tunnusmerkiksi muodostuneen rakennuksen kanssa.
En ole myöskään ortodoksi tai turkkilainen, jota mietityttäisi ikivanha pyhättö ja sen kohtalo. Miksi pitäisi surra jotain jo kauan sitten menetettyä?
Järkeenkäypää on, että kauhistuu Kempeleen vanhan pappilan tuhoutumisesta.
Tätä rakennusta olen ihaillut ohi ajaessani harva se päivä, vaikken olekaan siellä kouluja tai rippikouluja käynyt. Pappila edustaa jotain jo lapsuudesta tuttua, turvallistakin.
Kirkot, temppelit ja pyhät (ja vähemmänkin pyhät) rakennukset edustavat meille paljon muutakin, kuin vain vanhoja ja arvokkaita rakennuksia.
Niiden seiniin ja taideteoksiin on tallentunut ihmisten ja kansakuntien historiaa.
Näitä seiniä ja kuvia ovat katsoneet ja näitä penkkejä ovat kuluttaneet monet sukupolvet ennen minua.
Tänne ihmiset ovat kerääntyneet ilon, huolen tai hädän hetkellä. Tähän ilmatilaan ovat huokaisseet rukouksensa ja laulaneet virtensä.
Heidän askeleensa ovat kuluttaneet nämä kynnykset koveriksi ja heidän kätensä sipaisseet ovenkamanat sileiksi.
Olipa uskonnoista, aatteista tai filosofioista mitä mieltä tahansa, me olemme kulttuurimme tuotteita, halusimme tai emme.
Sen huomaa viimeistään silloin, kun jotain peruttamattomasti katoaa.