History will teach us nothing, lauloi Sting aikoinaan.
Vasta viime vuosien aikana olen allekirjoittanut tämän ajatuksen. Sitä ennen näet naiivisti kuvittelin, että ihminen oppii ja viisastuu, kun tuntee historiassa tehdyt virheet ja virhearviot. Ja kissanviikset. Sting oli oikeassa ja minä väärässä.
Tämä tuli viimeksi mieleen uutisesta, jossa kerrottiin Oulun yliopiston professorin vaatineen marsalkka ja ex-presidentti C.G.E. Mannerheimin kuvan poistamista opiskelijoiden kiltatilasta. Professori näki kuvan esillä pitämisen Mannerheimin kritiikittömänä suosimisena. Hän perusteli vaatimustaan muun muassa sillä, että Mannerheim oli päävastuussa punavankien mielivaltaisista teloituksista kansalaissodan aikana. Myös hänen sukulaisiaan oli kuollut näissä teloituksissa.
Opiskelijat eivät nähneet kuvan esillä olemista marsalkan jalustalle nostamisena, mutta poistivat kuvan siitä huolimatta.
Kuvilla tuntuu olevan vielä nykyihmistenkin keskuudessa suuri symboliarvo.
Kautta aikain on diktatuurihallinnon epäsuosioon joutuneet retusoitu pois valokuvista. Matias Keskisen veistos Urho Kekkosen päästä sai väistyä Rotuaarilta, kun Neuvostoliiton silloinen presidentti Mihail Gorbatšov vieraili Oulussa. Sosialismin romahdettua V. I. Leninin ja Josif Stalinin patsaat saivat räväkkää kyytiä itäblokin maissa. Harva patsas siltä kuvainraastolta säästyi.
Jo muinaiset faaraot hakkasivat obeliskeista kukistamiensa tai muuten vähättelemiensä kuninkaiden nimet pois ja hakkauttivat heitä kuvaavat veistokset kasvottomiksi.
Kuvia palvotaan ja pelätään. Siksi niitä laitetaan esille tai ne tuhotaan. Vieläkään ihmiset eivät pysty katsomaan historiaansa – edes kaukaisempaa historiaansa – kiihkotta ja rauhallisesti, oppiakseen.
Itselläni ei Mannerheimiin liity sen koommin positiivisia kuin negatiivisiakaan tunteita, vaikka miehen ansiot ja heikkoudet tiedänkin.
Eihän modernin ihmisen pitäisi sen koommin demonisoida kuin palvoakaan historiallisia henkilöitä, pikemminkin tarkastella heitä riittävän etäältä.
Eräänä vappuna vuosia sitten haastattelin henkilöä, joka ei ollut luopunut kommunistisesta maailmankatsomuksestaan piiruakaan.
Hänen olohuoneensa seinällä olivat kultakehyksissä Karl Marxin ja Stalinin kuvat. Hänen mielestään Pohjois-Korea oli taivas Suomeen verrattuna. Hän toivoi, että olisi kuollut ennen Neuvostoliiton romahtamista, koska näin hän olisi säästynyt sydäntä särkevältä surulta.
Sain jutusta kiukkuista palautetta eräältä yliopiston tutkijalta. Hänen mielestään tätä ihmistä ei olisi saanut ikinä päästää ääneen Stalinin hirmutekojen vuoksi. Ja varsinkaan ei olisi saanut julkaista kuvaa, jossa Stalin näkyi.
Miksei, kysyin minä. Tutkija ei koskaan vastannut.