Kolumni

Heli ottaa riskin: Puhetta susista – verta nenästä

Otan tietoisen riskin. Varaudun siihen, että saan sankokaupalla kuraa niskaani. Sen vuoksi on syytä kerrata alkuun muutama fakta.

Esittämäni näkemykset ovat vain omiani. Eivät työnantajani tai kenenkään muunkaan.

En ole elämästä ja luonnosta vieroittaunut kukkahattutäti. Olen liki koko ikäni asunut maalla, kulkenut metsissä, marjastanut, kalastanut ja retkeillyt.

Olen hoitanut lemmikki-, tuotanto- ja villieläimiä.

Hyväksyn kestävän metsästyksen ja riistanhoitotoimenpiteet kannansäätelyineen kaikkineen. Minulla on metsästyskortti ja olen metsästänytkin.

En halua, että kenenkään lemmikkieläin, lammas, lehmä tai lapsi joutuu pedon raatelemaksi. Petoeläimet pysykööt salomailla, kaukana ihmisasumuksista.

Kaikesta tästä huolimatta minun on hyvin, hyvin vaikea ymmärtää sitä primitiivistä pelkoa ja vihaa, jota susi ihmisissä herättää. Sille ei ole olemassa mitään tutkimustietoon, tilastoihin tai eläimen biologiaan liittyviä perusteita.

Susi on arka eläin, joka jolkuttaa karkuun ennen kuin ihminen sitä edes havaitsee. Kun susi havaitaan ihmisasumuksen läheisyydessä, se on yleensä ohikulkumatkalla. Susien reviiri on iso, mutta valitettavan pirstaloitunut. Joskus suden kulkureitille osuu väistämättä myös ihmisen reviiri.

Ihminen on joutunut suden suuhun viimeksi vuonna 1882. Mielikuvissamme se edelleen vaanii meitä kotinurkissa kuola raateluhampaista valuen, vaikka vain sen jäljet on havaittu muutaman kymmenen kilometrin päässä.

Leppoisa ja mukava hunajahemmo karhu tappoi ihmisen viimeksi 1998. Ei karhuja silti vihata – eikä pidäkään.

Suomalais-ugrilaisten kansojen pyhä eläin vain puolustaa pentujaan, selitämme itsellemme.

Susivihan syvimmät juuret taitavatkin olla fiktiossa. Saduissahan susi syö porsaat ja isoäidit, kun taas karhu tyytyy tyhmänoloisena karvakasana hätistelemään hunajansa ympärillä pörrääviä mehiläisiä kauemmaksi.

Kerran olen kohdannut suden lähietäisyydellä. Olin töissä eläinpuistossa, ja susipari piti erottaa muusta laumasta omaan häkkiinsä, koska naaras oli kantava. Muut eläintenhoitajat yrittivät ajaa paniikissa säntäilevää alfaparia häkkiin. Minun tehtävänäni oli sulkea luukku, kun niin tapahtuisi. Kun susipari onnistuttiin saamaan yhtä aikaa eristyshäkkiin, juoksin kiireesti kohti luukkua.

Samaan aikaan alfauros oli ryntäämässä luukusta ulos, eikä saanut alamäessä enää jarrutettua saati käännyttyä takaisin. Se tupsahti melkein syliini, sai viime hetkellä väistettyä sivuun ja pötki pakoon. Ohimennessään kerkesi kerran urahtaa.

Minä tein arviointivirheen, mutta susi ei.

Se väisti.