Katselin joitakin vuosia sitten Martin Bashirin toimittamaa dokumenttia Living with Michael Jackson. Myötäsukaisessa dokumentissa haastateltiin popin kuningasta ja seurattiin hänen elämäänsä. Eräässä kohtauksessa Michael lähti ostoksille prameaan huonekaluliikkeeseen. Turvamiestensä ja assistenttiensa ympäröimänä hän kuljeskeli kullattujen rokokoohuonekalujen keskellä ja osoitteli sormellaan eri suuntiin.
– I want these and these and these and these and those...
Assistentit yrittivät pysyä kärryillä siitä, mitä kaikkea Michael halusikaan ostaa Neverland Ranchilleen. Heillä näytti pitävän kiirutta muistiinpanojen tekemisessä.
Michael oli aika nopeasti ostoksensa tehnyt, ja jatkoi matkaansa. Assistentit jäivät hoitamaan käytännön järjestelyt. Miksiköhän katsojaa alkoi epäilyttää, ettei näiden huonekalujen hankkiminen tuottanut artistille kovin suurta iloa?
En ole koskaan ollut mikään tavaranhamstraaja tai nauttinut ostoksilla käymisestä. Muistutan ostoskäyttäytymiseltäni ehkä enemmän useimpia miehiä: käyn ostamassa tavaran tai vaatekappaleen silloin, kun sitä tarvitsen. En juuri juoksentele alennusmyynneissä hypistelemässä esineitä ja miettimässä itselleni uusia tarpeita.
Jo kauan olen välttellyt kauppoja ja kirpputoreja silloin, kun en koe mitään tarvitsevani. Ostosparatiisit ovat minulle ostoshelvettejä, joista haluan pois mahdollisimman nopeasti. Ylitsepursuva tavarapaljous alkaa aika nopeasti ahdistaa.
Vuosien varrella olen muuttunut jopa entistä krantummaksi. Kaikenlaiset turhanpäiväiset ja tarpeettomat koristekipot ja partylite-krääsät lähinnä ärsyttävät. En hamstraa kenkiä, laukkuja tai koruja, en Tupperware-astioita tai Muumi-mukeja.
Hyllyni, kaappini ja vaatekomeroni ovat silti tupaten täynnä tavaraa, jota en oikeasti tarvitse. Monet niistä ovat päätyneet minulle perintönä, lahjoina tai – niin, myös heräteostoina. Niiden näkeminen hermostuttaa, mutta vielä en ole raskinut esineitäni poiskaan heittää. Jospa niitä joskus vielä tarvitsisin.
Elän toivossa, että jonain päivänä pystyn konmarittamaan oikein kunnolla.
Tavaravastaisuudessa ei ole kyse pelkästään materianpalvontaan turhautumisesta vaan myös ekologisista valinnoista. Minulla on jo kaikkea, mitä tarvitsen. Minua varten ei toiselta puolelta maapalloa tarvitse tuoda tavaraa, joka päättyy käyttämättömänä kaappien kätköihin.
Materian sijaan alan aiempaa enemmän suosia aineettomia iloja ja lahjoja. Elokuva-, teatteri- ja konserttielämyksiä. Lautapeli-iltoja. Matkoja, vaelluksia, hiihtoretkiä, veneretkiä, telttailua ja piknikkejä. Mitä tahansa sellaista, jolla on pitkäaikaisempi vaikutus kuin tuhlaamisen tuottamalla hetkellisellä endorfiinipulssilla.
Nuuskamuikkusen ei tarvinnut omistaa mitään. Hän sanoi: ”Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman.”
Olen vähitellen löytämässä sisäisen nuuskamuikkuseni.