Tapasin nuoruudenystävän, jonka kanssa en ollut ollut missään tekemisissä kymmeniin vuosiin. Miksi, sitä kumpikaan meistä ei ymmärtänyt. Puhumista nimittäin riitti, aivan samalla tavalla kuin silloin ennenkin.
Viimeisimmät tapahtumat päivitettyämme keskustelu kääntyi taiteeseen ja luovuuteen. Lahjakas ystäväni oli nimittäin ryhtynyt opiskelemaan kuvataiteita. Hänelle luovuus ja itsensä toteuttaminen oli elinehto – jopa siinä määrin, että hän heitti pois vakaan ja varman työpaikkansa voidakseen keskittyä intohimoistaan suurimpaan. Hän uskalsi hypätä tyhjän päälle, ja elämä näytti häntä siitä huolimatta kantavan.
Keskustelun myötä huomasin ajattelevani luovuudesta(kin) kovin rajoittuneesti. Voidakseen kutsua itseään luovaksi ihmiseksi, olisi kyettävä tekemään jotain todella hienoa, merkittävää, poikkeuksellisen taidokasta ja ainutkertaista. Olisi osattava ajatella ennakkoluulottomasti, nähtävä uusia yhteyksiä, tehtävä jotain sellaista, mitä ei ennen ole tehty. Ystäväni oli luova, minä en, ajattelin.
Näille näkemyksille ystäväni (vertauskuvallisesti) tuhahti. Hänestä luovuutta on kaikkialla. Hän rakentaa lapinkoiralleen joka talvi lumimajan tai -iglun, ja pitää sitäkin yhtenä osoituksena luovuudestaan. Hän uskoo, että meissä kaikista tätä ihmisyyden ainesosaa löytyy – joistakin toki enemmän kuin toisista. On vain uskallettava päästää se irti.
Minä, joka mielelläni – ja vähän kai snobbaillaksenikin – ilmoitan, etten ole mikään wannabe-runoilija, -laulaja tai mikään muukaan taiteentekijä, otin asiaa mietittyäni vähän lempeämmän asenteen itseäni ja ennen kaikkea muita kohtaan.
Mikäpä minä olen luokittelemaan vähäpätöiseksi taiteelliseksi suoritukseksi karaokebaarissa kuultua, nuotin vieressä sinnikkäästi pysyvää Satumaa-tangoa, jos sen laulaja kokee mielensä ja ruumiinsa täyttyvän esityksen aikana ilolla?
Miksipä moitiskelisin pöytälaatikkorunoilijan kliseisiä kielikuvia ja ontuvia trokeita, jos kirjoittaja on saanut tekstinsä avulla purettua jonkin mieltään painaneen asian?
Minkä tähden kyttäisin harrastajateatterin esityksestä vain niitä yksityiskohtia, jotka eivät mene prikulleen niin kuin ammattilaisilla? He sentään uskaltavat, minä en.
Joskus rustasin runoja, ensin teiniangstissa ja myöhemmin muuten vain ahdistuneena. Jo silloin ne olivat mielestäni ihan paskoja. Ajattelin, etten ole tarpeeksi syvällinen ihminen tähän lajiin ja siirryin lukupuolelle.
Ehkä pitäisi olla itselleen armollinen ja vain jatkaa paskojen runojen kirjoittamista. Runokirjaa niistä ei syntyisi, mutta vessapaperiin painettuna ne olisivat kai ihan kelpoja.
Siinä välissä runot voisivat tehdä minussa sen tempun, minkä luova prosessi ihmiselle tekee.