Jossain vaiheessa koronavirusuutisointi alkoi väsyttää.
En enää jaksa lukea spekulaatioita siitä, romahaduttaako pandemia bruttokansantuotettamme vähän vai reilusti yli kymmenen prosenttia.
En jaksa arvella, moniko yritys menee konkurssiin, kuinka paljon ihmisiä joutuu työttömiksi, kuinka syvään lamaan syöksymme, miten paljon valtio velkaantuu – kunnista nyt puhumattakaan.
Väsyttää aprikoida, miten käy palveluiden, perustoimeentulomme ja henkilökohtaisen taloutemme.
Uuvuttaa miettiä, miten kauan epidemia kestää ja kuinka monta sairastumisaaltoa joudumme käymään läpi. Toivummeko tästä U- vai V-käyrän mukaan?
En jaksa jappasta. Käy niin kuin käy.
Henkilökohtaista V-käyrää voi loiventaa monella tavalla. Ihmiset ovat löytäneet nyt paitsi toisensa (olosuhteidenkin pakosta), myös ulkoilun, luonnossa liikkumisen, käsillä tekemisen, oman luovuutensa.
Olen katsellut erilaisia versiointeja klassisista kuvataideteoksista, seurannut kotikonsertteja, tilannut itselleni runon ja huvittunut eläinvideoiden äärellä.
Nyt ihmiset ymmärtävät terveydenhoitojärjestelmämme ja hoiva-alan tärkeyden. Osaamme arvostaa opettajien ja varhaiskasvattajien antaumuksellista paneutumista työhönsä. Olemme ymmärtäneet, että kulutuskäyttäytymisellämme ja valinnoillamme on merkitystä paikkakunnan lähi- ja pienyrittäjille.
Olemme huomanneet, ettemme tule onnellisiksi turhakkeiden hankkimisesta, vaan ihan muista asioista. Mielenkiintoista havaita sekin, että kun hankimme vain asioita, joita oikeasti tarvitsemme, talous alkaa sakata. Hmmm...
Jos koronaviruspandemia on ollut ihmiskunnalle järkytys, Tellukselle se on ollut onnenpotku. Jo nyt kasvihuonekaasut ja ilmansaasteet ovat vähentyneet reilusti Kiinassa, Italiassa ja New Yorkissa. Ruumisarkkuröykkiötä katsoessaan tästä on tietysti vähän vaikea iloita.
Toisaalta nyt jos koskaan maiden hallitukset voisivat vähentää ihmisten aiheuttamia ilmastovaikutuksia, kun räätälöivät erilaisia pelastuspaketteja kansantalouksilleen.
Vaikka toistaiseksi ei ennustetakaan, että edessä olisi elintarvikepula tai elintarvikkeiden hinnat nousisivat rakettimaisesti, kulutustottumuksemme voivat muuttua. Ostammeko tulevaisuudessa mielummin lähellä tuotettuja kausikasviksia kuin toisella puolella maapalloa purkitettuja bambunversoja? Erilaisten epidemioiden varalta olisi hyvä miettiä ruokaturvaakin: onko meillä riittävästi monipuolista ruuantuotantoa lähipelloilla?
Sillä entiseen ei ole enää paluuta. Kaikki on epidemian päätyttyä toisin. Mekin olemme muuttuneet.
En lähde arvailemaan, mikä kaikki on eri tavalla ja miten pysyviä nämä muutokset ovat.
Ken elää, se näkee.
Heli Rintala