Muistan sen päivän vielä varsin hyvin.
Kolmen vuoden lukiossa paarustaminen oli ohi, ylioppilaskirjoitukset kunnialla suoritettu ja valkolakki keikkui päässäni.
Olo oli helpottunut mutta hieman huolestunutkin.
Tuttu, ennalta-arvattava, ohjelmoitu ja turvallinen elämä oli ohi. Nyt olin omillani ja tulevaisuus häämötti sameana edessäni. Mitä alkaisin tehdä isona? Mistä löytäisin paikkani tässä maailmassa?
Olen jutellut tulevaisuudesta ja siihen liittyvistä toiveista ja huolista sekä omien että muidenkin ihmisten lasten ja nuorten kanssa.
Huomaan, että joko nuoret tai aika ovat muuttuneet sitten omien teinivuosieni.
Nykynuoret ovat kertoneet olleensa jo yläkoulussa huolestuneita siitä, miten he pärjäävät aikuisten maailmassa. Miten he osaavat asioida viranomaisten kanssa, löytävät oman asunnon ja työpaikan sekä hoitavat kaikki muutkin arkiasiat tultuaan täysi-ikäisiksi?
Itse piirustelin saman ikäisenä koulukirjojen henkilöille pirunsarvia ja mustasin heidän hampaitaan miettiessäni, mitä tekisin kavereiden kanssa illalla.
Lukion vasta aloittanut nuori kertoi valvoneensa monia öitä miettiessään, mihin korkeakouluun tai yliopistoon pääsee ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Vai pääseekö mihinkään? Jos niin käy, onko hän jo auttamattomasti syrjäytynyt ja sivuraiteilla?
Sanaa syrjäytynyt ei omassa nuoruudessani edes käytetty. Johonkin kouluun pääsi aina, ja töitäkin riitti – varsinkin jos ei ollut liian kranttu.
Vaikuttaa siltä, että nykylapsia ja -nuoria kannustetaan miettimään omaa tulevaisuuttaan ja valintojaan entistä nuorempina. Joillekin se ei aiheuta sen suurempaa stressiä, mutta toiset ahdistuvat aikuisten asioista aivan liian varhain.
Nykynuoriin verrattuna olin saman ikäisenä edesvastuuton huithapeli. Vaikka olin usein ymmälläni, hukassa, epävarma ja huolissani, en muista kokeneeni noin kokonaisvaltaista pelkoa siitä, miten elämästä selviän. Kaikesta huolimatta luotin siihen, että pärjään.
Niin kuin pärjäsinkin. En ehkä kolhuitta, ilman takapakkeja tai häikäisevän loisteliaasti, johdonmukaisesti ja päämäärätietoisesti, mutta kohtuullisen kunniallisesti kuitenkin.
Jälkeenpäin katsottuna valinnoillani näytti olevan jopa jonkinlainen punainen lanka, vaikka noihin aikoihin koin vain ajelehtivani vailla selkeää päämäärää.
Haluankin lähettää terveisiä kaikille niille nuorille, joita tulevaisuus huolettaa. Vaikka nämä kuluneet lausahdukset kuulostavatkin banaaleilta, niissä on totuuden siemen.
Ei kannata murehtia liikaa.
Asioilla on tapana järjestyä.
Elämä kantaa.
Jopa huithapeleita.