Viime aikoihin on mahtunut hienoja mutta myös surullisia asioita. Jos olisi masentuvaa sorttia, olo olisi miinuksella. Vaikka välillä on suru puserossa, uskon silti, että asiat voivat muuttua paremmiksi. Lapsuudenkotini arvokas perintö, optimismi, on taas kerran tarpeen.
Huippukokemus nousee ykköseksi. Hyvyys ei ole sittenkään kadonnut tästä maasta. Lähimmäisenrakkaus elää yhä.
Retki alkoi marketin eteisestä. Keräyslipas kourassa ja keräysliivi päällä valmistauduin seisomaan kaksi tuntia yhteisvastuukerääjänä. Homma oli takavuosilta tuttu. Silloin alue oli pieni, ihmiset naapureita ja raha valmiina kerääjän tuloa odottamassa.
Nyt oli uusi tilanne. Kyllä, kyllä minua pelotti, mutta pelko oli turha. Sain henkilökohtaiseen kokemuslippaaseeni hienoja kohtaamisia ja keskusteluja, kannustavia sanoja ja hymyjä. Toki lippaaseenkin kilahti mukavasti.
Kaksi alaluokkalaista seurasi eteisen tapahtumia. Lopulta he tulivat tiedustelemaan, mistä on kysymys. Sen jälkeen he poistuivat. Kohta toinen palasi takaisin lauantain herkkupussi kädessään. Ostoksista jäänyt kymmensenttinen tipahti lippaaseen. Saatteena oli kysymys: Voiko tällä auttaa?
Kohta toinenkin oli lippaan luona lahjoituksensa ja hymynsä kanssa: Haluan auttaa!
Unohtumattomia kokemuksia oli kymmenittäin. Nuori perheenisä opasti lastaan laittamaan lahjoituksen lippaaseen. Uskon, että hetki säilyy pienokaisten mielessä kauan. Nuorisojoukko tuli kaupan eteiseen omien juttujensa äärelle. Pian hekin marssivat luokseni kysymykset mukanaan. Sitten jokainen pudotti oman roponsa lippaaseen. Eläkeläismummo kaivoi pörssiään ja huokasi lahjoituksen jälkeen: Minuakin on autettu!
Mustia hetkiä oli viime viikon lopulla. Suurin toivein, 25 vuoden odottelun jälkeen Suomen eduskunnassa oli käsiteltävänä ILO 169 -sopimuksen ratifiointi. Saamelaisnuoret olivat eduskuntatalon edessä kertomassa pienen kansansa huolista, mutta he joutuivat palaamaan tyhjin käsin takaisin. Sopimusta ei ratifioida. Euroopan ainoa alkuperäiskansa odottaa yhä. Siihen on totuttu.
ILO 169 -sopimuksen ratifiointi ylläpitäisi ja vahvistaisi Suomen mainetta tasa-arvoisena ja oikeudenmukaisena valtiona, jossa ketään ei syrjitä kielen, syntyperän tai kulttuurisen taustan vuoksi. Kyse on ihmisarvosta. Sitä kannattaa odottaa.