Palasin lomalta. Ja kovin tyhjältä näytti. Ei uskoisi, että yksi ihminen voi lähtiessään jättää huoneisiin autiuden tunteen.
Toisaalta ihmetelläkään ei pitäisi. 32 vuotta on pitkä aika, olla työntekijänä samassa paikassa. Ei siis ihme, että autiolta tuntuu.
Tosin nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, autiuden tuntu on kasvanut vähitellen. Ovi on käynyt tiuhaan, kun Rantalakeuden pitkäaikaiset työntekijät ovat yksi kerrallaan jääneet eläkkeelle.
Tältä se siis tuntuu ja näyttää, kun suuret ikäluokat väistyvät.
Vuosien ja vuosikymmenten ajan on puhuttu siitä, mitä tapahtuu työväestön ikääntyessä. On sanottu, että vielä jossakin vaiheessa koittaa työvoimapula. Siis silloin, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle.
On puhuttu siitä, että työpaikoilla pitäisi olla monenikäisiä ihmisiä. Siitäkin on muistettu mainita, että hiljaista tietoa pitää siirtää eteenpäin hyvissä ajoin.
Mutta muistaako sitä? Uskooko sitä juuri silloin, kun olisi aika oppia ja ottaa opikseen? Ei tietenkään.
Jälkeenpäin tajuaa oppineensa vähän sitä sun tätä. Suunnittelemattomasti ja epämääräisesti sinnepäin. Nähneensä sen, miten laskeudutaan ja sen miten noustaan. Ja miten siitä selviydytään.
Työvoimapulaa ei sitäkään ole näkynyt, vaikka kaksikymmentä vuotta sitä on ennustettu tulevaksi.
Kymmenisen vuotta sitten tajusin, ettei sitä pulaa ole tulossakaan. Kun nuorten ikäluokat pienenevät, kuka käyttää tai tarvitsee palveluita? Ei kukaan. Siispä keskitetään, jotta jäljelle jääneille, yhä pienemmille ikäluokille olisi tarjolla edes jotakin.
Ah, haikeutta. Ei pitäisi olla haikea. Pitäisi mennä eteenpäin. Mutta suokaa siihen edes yksi hetki.
Haikeutta ei nimittäin voi välttää, kun kuulee entisen työkaverin olevan ”kaverilla päiväkodilla” ja nauttivan kakkuakin.
Muistakaa muutkin nauttia tänään vanhempien kollegoiden seurasta. Se tekee teille hyvää, vielä muutaman vuodenkin päästä.