Seison kuoleman raiteilla. Katselen Birkenaun keskitysleirin portilta avautuvaa näkymää hämmentynein mielin. Olen käynyt aiemminkin keskitysleireillä. Auschwitzin yhteyteen rakennettu tuhoamisleiri kuitenkin vie käsittämättömyydessään voiton kaikista muista: valtava, 175 hehtaarin kokoinen alue, jonka on peittänyt aikoinaan yli 300 rakennusta.
Punatiilistä rakennusta, jonka läpi rautatie kulki, ei syyttä kutsuttu kuoleman portiksi. Juutalaisten ja muiden ei arjalaiseen maailmankatsomukseen sopivien kansaosien junakuljetuksista iso osa ohjattiin suoraan kaasukammioihin.
Birkenaussa, mitä aluksi kutsuttiin KL Auschwitz II -leiriksi, ymmärtää natsien niin sanotun lopullisen ratkaisun mittasuhteet. Kuinka ihminen voikaan olla niin julma toiselle ihmiselle?
Krakovan linnan kupeessa huomaan Katynin joukkomurhan muistomerkin. Vuonna 1940 Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu toteutti puolalaisten upseerien sekä korkeasti koulutettujen kansalaisten – kuten opettajien, lääkäreiden ja tutkijoiden – joukkomurhan. Uhreja arvellaan olevan liki 22 000.
Moni julman teon kohde oli kotoisin Krakovasta. Kaupunkioppaamme hiljentyy. Hänen isoisänsä oli yksi Katynin uhreista.
– Isäni oli 13-vuotias, kun hänen isänsä lähti. Sen koommin hänestä ei kuulunut mitään.
Oletko sinä katkera? Mitä puolalaiset ajattelevat saksalaisista tai venäläisistä?, kysyn päälle viisikymppiseltä mieheltä.
– Tapahtuneet ovat mennyttä. Pitää osata antaa anteeksi. Elämme nyt uudessa maailmassa, hän tiivistää.
Mietin sanoja pitkään. Ihmiskunta on olemassaolonsa aikana saavuttanut suuria, mutta samaan aikaan tehnyt järkyttäviä tekoja. Toisen maailmansodan tapahtumat eivät ole ainutkertaisia. Pahuutta ja väkivaltaa kohdataan edelleen eri puolilla maailmaa. Maailma on uusi, mutta onko ihminen pohjimmiltaan muuttunut?
On osattava antaa anteeksi, mutta unohtaa ei saa. Niin Katynin risti kuin Birkenaun leirialue kertovat meille ajasta, jolloin kärsimys, mielettömyys ja murhe olivat pahimmillaan. Sellaista emme tähän päivään halua. Emmehän?