Kolmeen päivään mahtuu paljon. Olen tänään paljon rikkaampi kuin viikko sitten. Olen miljonääri ja vielä enemmän. Rikkauttani ei mitata rahassa. Minulla on paljon uusia sisaria ja veljiä. Osa heistä asuu lähellä, osa tuhansien kilometrien päässä. He tekevät minut rikkaaksi, hekin, joita en vielä tunne, mutta joiden tiedän olevan jossakin.
He elävät tundralla ja meren rannalla, pienissä kylissä ja kaupungeissa, äidinkieltä osaavina ja puolikielisinä tai jo kielensä kadottaneina. Meitä yhdistävät juuret. Ne kulkevat mukanamme minne tahansa kuljemme. Juuret pitävät meidät hengissä. Juuret, elämän napanuora.
Suomalais-ugrilaisten ja samojedikansojen maailmankongressi Lahdessa elää minussa yhä. Kun kohtaa yhdellä kertaa satoja heimoveljiä, sitä ei unohda. Se tuntuu syvällä sielussa, se elää muistoissa, se sykkii toivonkipinänä mielen pohjassa.
Tuntuu hyvältä päästä keskustelemaan toisen sukukansan tilanteesta suoraan, ihmisenä ihmiselle. Se on enemmän kuin kirjatieto. Kun juttelet elävän ihmisen kanssa, kuulet eläviä kertomuksia elävien ihmisten arjesta. Tieto muuttu lihaksi luiden päälle.
Meitä yhdistävät saman tyyppiset asiat. Olemme vähemmistökansoja. Joillakin asiat ovat huonosti, joillakin jo vähän paremmin. Työ yhteiseksi hyväksi ei pääty koskaan. Vähemmistön ääni ei tule kuuluviin, jos olemme hiljaa.
Sisälläni elää kongressin avajaispäivän voimaannuttava ajatus. ”Ei ole yhtään ylimääräistä kansaa eikä yhtään tarpeetonta kieltä.” Tämä ajatus teki minut ja noin 500 osallistujaa varmemmaksi siitä, mitä puolustamme.
Em. ajatus koskee vähemmistökansojen lisäksi muitakin kansoja. Kun myös Eurooppa on pakolaisvirtojen keskiössä, ajatus sivuaa eurooppalaisiakin, suuriakin kansoja. Kuka sanoo, mikä kansa on esimerkiksi meille tervetullut? Keitä olemme valmiit keskuutemme ottamaan?
Onko nenetsilapsille parempi opiskella kotakoulussa, jolloin he voivat elää ja asua myös kouluaikana tundralla? Vai onko parempi, että heidät siirretään kaupunkien internaattikouluihin, jolloin opetus on monipuolisempaa ja lapsilla parempi tulevaisuus?
Tekivätkö oma isäni ja äitini oikein laittaessaan meidät yksi toisensa perään opintielle, kauas kotoa, suomalaiseen maailmaan, oman äidinkielen ulottumattomiin? Kyllä he tekivät oikein, vaikka niistä vuosista mukaan on tarttunut myös ei hyvää, kuten se, että äidinkieleni, saamenkieli, kuihtui minussa moniksi kylmiksi vuosiksi. Nyt se elää, voi hyvin.
Mutta juuret, juuret elävät myös kaupungissa. Juuret, elämän napanuora.