En edes yritä olla positiivinen ja mieti tälle tarinalle kepeää aloitusta tai lohdullista lopetusta.
Sain viimein luettua loppuun toimittaja Riitta Kylänpään kirjoittaman Pentti Linkolan elämäkerran. Olin utelias tietämään, miksi Linkolasta tuli sellainen ekofasisti ja/tai syväekologi kuin tuli. Miksi hän hyväksyi terrorismin ja muutkin äärikeinot, halusi ihmisten palaavan askeettiseen elämänmuotoon ja ravisteli suomalaisia radikaaleilla ajatuksillaan.
Kiteytetysti: mustavalkoiseen ajatteluun taipuva, sivistynyt ja lukenut mies koki suurta ja pohjatonta surua havaitessaan laajojen erämaiden pirstoutuvan ja katoavan, lintulajien taantuvan ja häviävän ja yhä kiihtyvän kuluttamisen imevän alkuperäistä luontoa kuiviin. Suru oli syvää masennusdiagnoosiin asti.
Eikä aikaakaan, kun joltain somekanavalta pomppasi vastaan Suomen Kuvalehden parin vuoden takainen, Aurora Rämön kirjoittama artikkeli: Miksi ketään ei kiinnosta? – Suomi romahtaa muiden mukana 35 vuoden päästä. Oli kuin kohtalo olisi osoittanut: Juuri tähän todellisuuteen Linkola on halunnut meidät ravistaa kulmikkailla kommenteillaan.
Artikkelissa kerrotaan Bios-tutkimusyksikön tulevaisuudennäkymästä: Napajäätikkö sulaa, juomavesi vähenee, ruuantuotanto kärsii, New York ja lukuisat muut kaupungit hukkuvat mereen, valtiot romahtavat – ellei koko yhteiskunnassa tehdä valtavia, rakenteita ravistelevia muutoksia. Pienet pipertelyt eivät enää riitä. Eikä tämä kaikki tapahdu ”sitten joskus”, vaan jo 35 vuoden päästä, Bios arvioi. Tämä tulevaisuudenvisio ei vain tunnu kiinnostavan ketään.
Pariisin ilmastokokouksen tavoite pysäyttää ilmaston lämpeneminen 1,5 asteeseen vuonna 2050 olisi Biosin mukaan mahdollista vain fuusioenergialla tai hiilidioksidin talteenotolla. Kumpikaan teknologia ei ole vielä käytössä.
Suomessakin varaudutaan sotilaallisiin kriiseihin, mutta ei esimerkiksi siihen, että 20 prosentin todennäköisyydellä Välimeren alue voi muuttua muutaman kymmenen vuoden kuluttua elinkelvottomaksi aavikoksi. Jos niin käy, jopa 200 miljoonaa ihmistä voi lähteä liikkeelle etsimään parempaa elämää. Jos ei murehdi luonnon ja elinympäristöjen tuhoutumisesta tai edes viimeisten leveähuulisarvikuonojen katoamisesta maapallolta, niin kai nämä uhkakuvat ruuantuotannon kriisistä, vesipulasta ja kansainvaelluksista herättävät edes pientä huolta?
Kaikesta huolimatta hyvää alkanutta huhtikuuta.