Sydämenmuotoisen suklaarasian muodossa viikko sitten saamani lukijapalaute kirvoitti minut tekemään asiasta päivityksen sosiaalisen median kanaviin. Herkullisista terveisistä tuli todella hyvä mieli, vaikka rasian sisältöön en juuri ehtinyt itse koskea. Suklaa katosi muihin suihin. Ehkä parempi – eipähän näy seinissä niin paljoa.
Synnyinpitäjäni Merijärven kirkkoherrana toimi vuosina 1928– 1935 olomuodoltaan pyylevä Väinö Havas. Kotikyläni yksi maallikkosaarnaaja, Sillankorvan Matti, taas oli muodoltaan hoikka ja päälaeltaan kalju.
Kerran kaksikon tavatessa Havas päätti heittää huumoria ilmaan.
– Kuutamollako se velikin taivaltaa, hän kysäisi viitaten Sillankorvan päälakeen.
– Eivätpähän ainakaan seinät pullistele, vastasi Matti.
Sanonta jäi elämään. Seinistä minäkin tapaan puhua, kun olomuotoani luonnehdin. Havas oli sanallisesti taitava. Hänen kynästään on syntynyt virsikirjaan neljä virttä ja kuuluisa runo Testamentti pojalleni on sekin sävelletty lauluksi..
Havas siirtyi vuonna 1935 Kivijärven kirkkoherraksi. Isovanhempani olivat viimeinen vihittävä pari ennen siirtoa. Kun isoisälläni olivat jalat tärisseet jännityksestä toimituksen aikana, oli Havas sormusten vaihdon jälkeen todennut sen puolison kuolevan aikaisemmin, ”jolla jalat vihkimisen aikana heiluvat”.
Niinpä siinä kävi. Isoisäni kuoli jo vuonna 1964, ja mummoni eli leskenä 39 vuotta. Kaikkea ne papit tietävät. Havas itse kaatui jatkosodassa Suojärvellä elokuussa 1941.
Suklaarasiapäivitykseni keräsi kommentteja kollegoiltani eri puolilta Suomea. Yksi kertoi saaneensa lukijapalautteena joskus strutsinmunan, toinen hirvenpaistin. Yhdelle oli tuotu leipäjuusto, toiselle karjalanpiirakoita.
Itsekin olen saanut vuosien aikana lukijoiden terveisinä monenlaista sapuskaa. Ahvenkukosta silakoihin ja rieskasta kotikaljaan. Kerran sain villasukat, jotka lämmittävät edelleen talvipäivinä.
Palautetta on aina mukava saada, mutta sanallinenkin kiitos riittää. Parempi ettei näy seinissä liikaa. Saattaa pian alkaa kuutamovaelluskin! Tosin suvun miesten nuppiniitty on ollut yleensä sen verran tuuhea, että taidan pitää riesana nämä kiharat vielä pitkään.
Palautetta, olipa se kannustavaa tai kriittistä, on aina mukava saada. Kissa ei kiitoksella elä, joten toinenkin palautteen muoto on tärkeää.
Täytyy vielä kertoa toinenkin juttu Havaksesta. Hän oli isoäitini rippipappi. Rippikoululaiset olivat retkellä Kalajoella tavoitteenaan Hiekkasärkät. Porukka matkasi kuorma-auton lavalla, kun tuulenpuuska sillalla lennätti kirkkoherran hatun jokirantaan. Hattua pelastettiin virrasta koko nuoren seurakunnan voimin, kunnes mummoni onnistui nostamaan hatun rantavedestä ja ojensi omistajalleen. Ja matka jatkui.
Sauli Pahkasalo