Aurinko lämmittää jo. Heräämme jälleen eloon. Kömmitään esiin pimeistä kotikoloistamme. Sininen taivas. Visertävät linnut. Vihreyskin alkaa jo verhota luontoa. Maltammeko edes odottaa värikästä kukkaloistoa? Kesä. Hyvänolon tunteet virtaavat vuolaasti ja on aika ammentaa energiavarastot täyteen.
Ympärillemme on suotu valtavasti ilonaiheita. Osaammeko olla kiitollisia niistä? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?
Omaamme valitettavasti katalan ja tuhoisan tunteen, joka kesälläkin saattaa syövyttää energiavarastojamme. Se on häpeällinen tunne, joka myrkyttää ilmapiiriä. Passivoi ihmisiä. Kitkerä tunne, kateus. Jokainen tuntee kateutta. Se tunne kun joku on onnistunut siinä, mitä emme ole uskaltaneet itsellemme edes kuvitella tai missä olemme epäonnistuneet.
Kateus on yksi perustunteistamme, joka kehittyy jo ennen toista ikävuotta. Pyrimme luonnostaan välttämään tätä vastenmielistä tunnetta ja tavallisesti se jääkin hetkelliseksi mielentilaksi. Joskus se voi jäädä hallitsemaan tapaa toimia ja ajatella.
Harva puhuu kateudesta ääneen ja kadehdittu jää ihmettelemään miksi hän saa osakseen ikävää kohtelua.
Kadehdittu henkilö löytyy useimmiten lähipiiristä. Tuttava, jonka kanssa meillä on mahdollisimman samanlaiset lähtökohdat. Ihailemme. Vertailemme. Puntaroimme omaa arvoamme. Kateellinen näkee sen mitä itseltä puuttuu.
Ulko-ovi on jo raotettuna koivuntuoksuiselle kesäkaudelle. Puheensorinaa ja hersyvää naurua alkaa tulvia kaduille ja puistoihin. Lomalaisten kiireettömämpää oleskelua terasseilla ja rannoilla. On aika tarttua hetkeen. Tyynnyttää kademieli kiitollisuudella. Keskittyä oman elämän hyviin puoliin. Emme tunne toistemme suruja.
Emme tiedä toisen tekemiä uhrauksia. Eletään sen kanssa, mitä meillä on.
Nurmi vihertää myös aidan tällä puolen. Annetaan erilaisten valintojen värittää arkeamme ja erilaisuuden rikastuttaa elinympäristöämme. Jaetaan ilot. Hymyillään. Nautitaan väriloistosta.