Uutiset eivät ole olleet kaikistellen mukavaa seurattavaa viime aikoina. Ne hallitusneuvottelut nääs.
Helsingin Sanomissa kerrottiin 94-vuotiaasta mummosta, joka asuu kotonaan. Hyväkuntoista naista ei päästetä hoitolaitokseen, vaikka hän ei pysty liikkumaan. Hän voi vain maata, 24 tuntia vuorokaudessa. Kotihoitaja käy hänen luonaan aamuisin. Siinä kaikki, mitä yhteiskunta voi tarjota liikuntakyvvyttömälle.
Onneksi on vapaaehtoistoimintaa. Sen turvin nainen saa kotiinsa päivittäin apua ja seuraa, viiden tunnin ajaksi päivässä.
Lähihoitajan kirjoittamassa blogissa mietittiin hoitajamitoitusta. Kirjoittaja laskeskeli, että uusien mitoitusten mukaisesti jokaista hoidettavaa kohden aamutoimiin on käytettävissä viisi minuuttia. Siinä ajassa pitäisi saada mummo tai pappa ylös sängystä, tehdä aamutoimet ja ryhtyä sitten syömään.
Olettaen, että mummo tai pappa syö itse. Hoitolaitoksissa nimittäin suositaan omatoimisuutta. Vanhus syö sen verran kuin hän haluaa.
Joskus vanhus syö vain sen verran kuin pystyy. Mutta silti hoitajat eivät saa ryhtyä syöttämään häntä. Omatoimisuus on kuntouttavaa toimintaa.
Samaan aikaan toisaalla, valtion virastossa, istutaan kahvilla. Mietitään, mille alettaisiin. Haukotellaan, kun on niin kiire, ettei tiedä, mitä ryhtyisi tekemään. Kootaan palapelejä ruokatauolla, kahvitauolla - tai oikeastaan milloin vain työpäivän aikana.
Kyllä työntekijällä on oikeus taukoihin. On myös hyvä virkistää aivojaan miettimällä muutakin kuin töitä.
Mutta kiire. Se ihmisellä on vasta silloin, kun hän ei ehdi pitämään taukoja tai käymään lounaalla. Jos ehdit, sinulla ei ole kiire. Sinulla on vain työtehtäviä sen verran paljon, ettet ennätä mietiskelemään työajalla.
Sattuipa vastaan tulemaan hoitoalalla työskennellyt ihminen. Tuli puheeksi uuden hallituksen kaavailema vähennys hoitajien määrään vanhainkodeissa. Ohjelmassa laskettiin riittäväksi määräksi 0,4-0,5 hoitajaa asiakasta kohden.
Meinasin vetää kahvit henkeeni, kun puhekumppani piti määrää ihan riittävänä. Tiesipä hän paikan, jossa hommat hoituvat jopa 0,3 hoitajalla asiakasta kohden.
– Tiukkaahan se tekee, mutta kyllä se onnistuu. Se vain edellyttää sitä, että jokainen tekee oman osuutensa, jotta toiset eivät kuormitu liikaa. Ei ole varaa istua palavereissa juomassa kahvia ja jättää töitä yhden tai kahden henkilön hoidettavaksi, niin kuin ennen oli.
Ihmisarvoista kohtelua. Sitä jokainen vanhus tarvitsee ja ansaitsee.
Olisiko mahdollista, että juuri sinä, valtion tai kunnan työntekijä, päättäisit pitää kahvitaukosi vain sen 10 minuutin pituisena ja tekisit oman osasi työstä, mitä tahansa se onkin? Ei sen enempää, eikä sen vähempää kuin laissa säädetyt 8 tuntia taukoineen, jotta jossakin säästyisi jokunen euro vanhustenhoitoon.
Olisiko se tuottavuusloikka siinä?