Odotamme italialaisessa pikaruokalassa annoksiamme: perunavuokaa, salaattia ja herkullisia roomalaisia riisipalloja eli suppleja. Paikan hyväsydäminen mutta kielitaidoton omistaja ei aina ymmärrä, mitä tahdomme. Hän pyytää keittössä ahertavaa työntekijäänsä tuon tuostakin tulkiksi.
Ikkunapöydän ääressä tyttöystävänsä kanssa aterioinut nuorimies rientää apuun. Hän tulkitsee tilauksemme ja kyselee muutenkin kuulumisiamme: Mistä tulemme, kauanko viivymme, mitä olemme pitäneet Roomasta.
Pian hänen juttunsa alkavat kuulostaa kovin suomalaisisilta.
– Meillä Italiassa asiat ovat vähän sinne päin, järjestäytymättömiä. Kaikki aina suju niin kuin pitäisi. Juu, on ihan tavallaista, että junat ovat myöhässä. Ei siihen tarvita mitään erityisen dramaattista syytä. Teillä Suomessa ovat asiat varmasti paljon paremmin.
Hän ei maininnut sanakaan siitä kaikesta, mikä meille turisteille tekee Roomasta Rooman: Colosseumista, Forum Romanumista, Pietarinkirkosta, Vatikaanista, Pantheonista, Trevin suihkulähteestä, kaupungin käsin kosketeltavasta, mahtavasta historiasta.
En tiedä, kuinka paljon tämä italialainen nuorimies oli kuullut turisteilta pelkkää valitusta. Ainakin hän ilahtui kovin kun kerroin, etteivät nämä asiat meitä haittaa. We adapt.
Ei minua haitannut se, että kolme ensimmäistä päivää hotellin suihkusta tuli vain kylmää vettä. Reklamaation myötä asia korjaantui neljäntenä päivänä.
Märkä pyyhe kasvoilla ja kylmävesipullo kainalossa antoivat kunnon yöunen huoneessa, jonka ilmastointilaite toimi vain vaivoin.
WiFi-yhteys oli surkea, mutta sille uhrasin tuskin ajatustakaan. Somettaa ehtii myöhemminkin.
Asenteella odotimme Napolin rautatieasemalla myöhässä olevaa Rooman-junaa. Mukana oleville teineille muistutin, että eipä tässä hermoilu auta. Juna tulee sitten kuin tulee. Ja sehän tulikin, kolmen tunnin kuluttua luvatusta.
Sopeuduimme, koska näin italialaisetkin elivät. Sopeuduimme, koska kaikki muu oli paljon tärkeämpää.
Kunpa samaa periaatetta osaisi noudattaa myös koto-Suomen arjessa. Edes juhannuksena.