Luin vastikään uudestaan Paavo Rintalan Jumala on kauneus -romaanin. Edelleenkin se kiehtoi.
Kyseessähän on siis lyhykäisyydessään oodi kauneudelle. Romaanin keskiössä on liminkalainen taidemaalari - joka muistuttaa enemmän tai vähemmän muuan Vilho Lampea - ja joka koettaa palavasti tavoittaa taiteessaan edes rahtusen todellisesta kauneudesta.
Rintala kuvaa kauneuden omaksi harvojen maailmakseen, johon täytyy avata erikseen ovi, jotta sen voi nähdä ja kokea. Hieman kuin Platonin ideamaailma, siis.
Vihjeitä tästä voi löytää esimerkiksi Lammen Sininen ämpäri -teoksesta. Puuovi on varovaisen avoillaan, ja sen toispuoleinen maailma suo niinkin arkisille esineille kuin emaliämpärille ja puiselle tuolille uuden elämän. Ne näkyvät ikään kuin uudessa valossa, sellaisessa joka korottaa ne käyttötarkoituksensa yläpuolelle.
Miksi päädyin höpisemään tällaisesta?
Hyvä kysymys.
Yksi syy on ehkä se, että Rintala kuvaa lakeuden luonnonmaiseman niin lumoavaksi, että pientä kotiseutuikävää kokee, vaikka Oulusta käsin lukisikin.
Toinen - tärkein - on se, että romaanin pohdinnoilla on edelleen paikkansa tässä päivässä. Ei tarvitse olla edes taidemaalari päästäkseen osaksi arkipäiväisestä kauneudesta, pyrkiäkseen nauttimaan siitä, mutta silti tuntuu vaikealta välillä pysähtyä, hengähtää ja katsella ympärilleen. Kiire ja loputon informaatiotulva eivät välttämättä anna hetken rauhaa.
Kokeillahan voi. Alkuun pääsee vaikka ihailemalla pölyhiukkasten raukeaa liikettä valonsäteissä. Jotain taianomaista - kaunista - siinäkin on, ja samalla niin arkista, että epäilee, leijailevatko viimeisetkin järjen hippuset siellä pölyn keskellä.
Vaan väliäkö tuolla. Odottamattomatkin asiat ja esineet voivat paljastua yllättävänkin kauniiksi.
Toki tähän nyt voi heittää sen vanhan kliseen, että kauneus on katsojan silmässä, mutta tottahan se ainakin osittain on. Ehkä se ei ihan silmästä irtoa, mutta jos nyt vaikka aivoista. Tosin siitä ei saa yhtä hyvää sanontaa.
Muistakaa nauttia kesän kauneudesta!