Uutena metsänomistajana olen tänä vuonna opetellut metsätaloutta myös käytännössä.
On jopa hämmentävää, kuinka paljon metsien hoitoon ja käyttöön liittyviä organisaatioita ja neuvojia on. Eikä ohjaus ole aina yhdensuuntaista, vaan painotukset riippuvat eri tahojen tavoitteista ja sidoksista. Siksi aluksi on tehtävä itselle selväksi, mitä oman metsänsä kohdalta haluaa. Metsäkeskus, metsänhoitoyhdistys, metsäyhtiöt, eri järjestöt sekä alan lehdet ja muut tietolähteet pitää hyödyntää, mutta metsänsä käytön periaatteita ja arvopainotuksia ei voi ulkoistaa, ne pitää asettaa itse.
Vuosikymmeniä Suomen metsien hoidosta on käyty oppikeskustelua, jonka rintamalinja menee jatkuvaa kasvatusta (monikerroksellinen metsä) painottavien ja ns. tehometsätaloutta (tasaikäiskasvatus viljelystä avohakkuuseen) puoltavien välillä. Lisäksi ovat tulleet vaatimukset hiilinielun kasvattamiseen ja luonnon monimuotoisuuden vaalimiseen. Siinäpä ihmettelet!
Vielä 10 vuotta sitten tilakohtainen metsäsuunnittelu, muun muassa puustoinventointi ja toimenpiteiden kohdentaminen, tehtiin maastotöiden jälkeen paperille. Nyt kaukokartoitusmenetelmät (ilmakuvat ja laserkeilaus) ovat kehittyneet niin, että kuviokohtaisesti puuvaroista saa tietoa karttapalveluista, jotka ovat pääosin kaikkien vapaassa käytössä (muun muassaMaanmittauslaitoksen karttapaikka.fi ja Metsäkeskuksen metsaan.fi). Tieto päivittyy nopeasti ja eri vaihtoehtojen vertailu käy kotikoneelta.
Kartoista ilmenee myös lakeuden metsien omistuksen erikoisuus, joka on samalla niiden talouskäytön suuri hankaloittaja. Metsiä on sukupolvien vaihtuessa jaettu sisarusten kesken useita kertoja niin sanotulla sarkajaolla, joka on johtanut siihen, että kunkin tilan metsäpalsta voi muodostua kilometrejä pitkästä, mutta leveydeltään vain parikymmenmetrisestä sarasta. Siellä metsätöitä on nykykoneilla hankala toteuttaa ja sehän näkyy loppupeleissä selkeästi myös puun hinnassa.
Metsästäni noin 20 prosenttia on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi. Valtio on panostanut metsien vapaaehtoiseen suojeluun Metso-ohjelman kautta. Metso-kohteissa omistus säilyy entisellään ja valtio korvaa suojelualueen puuston käyvän arvon. Merkittävä etu on, että suojelukorvaukset ovat verovapaita. Suojelu on taloudellisesti varteenotettava ratkaisu monimuotoisissa vanhan metsän kohteissa, joissa vaihtoehtona olisi avohakkuu siihen liittyvine muokkaus-, istutus- ja taimikonhoitotöineen.
Kyllä metsässäni hakkuitakin tehdään. Aukkoja ei synny ylispuu- ja harvennushakkuissa ja metsä säilyy myös virkistyskäyttöön sopivana. Puukaupoissa minulle oli tärkeää, että ostajan kanssa syntyi jouhevasti yhteisymmärrys menetelmistä ja toivomistani käsittelymenetelmistä. Kaikki haapapuut säilyivät pystyssä tai lintupökkelöinä eikä suometsään harvennuksen jälkeen tehdä ojituksia, vaikka suositukset ja valtion Kemera-tuki siihen ohjaisivat. Jos nykyiset ojat ja puuston haihdunta eivät riitä, niin entinen suo palautukoon pikkuhiljaa hiilinieluksi!
Lopuksi haastan Limingan kunnan metsien suojeluun. Kunnalla on yli 550 hehtaaria metsää (RL 2.10.) ja sieltä löytyy varmasti merkittäviä virkistys- ja suojeluarvoja.
Kun suojelu ei ole taloudellisestikaan huono vaihtoehto, tulee väestöltään kasvavan, ympäristövastuullisen kunnan olla valmis metsiensä uusiin käyttömuotoihin.
Antti Ylitalo
Kirjoittaja Kirjoittaja on liminkalaislähtöinen, ympäristöneuvoksen virasta eläköitynyt pitkän linjan ympäristötoimija.