”Äiti, me ei enää seurustella Jonin kanssa..”, kirjoittaa tyttäreni Whatsapp-viestiin, ja minua alkaa välittömästi itkettää.
Päästin taas yhden ihmisen varomattomasti lähelleni ja ruokapöytääni, ja varoittamatta hän on poissa lähipiiristäni.
Nyt opettelen elämään niin, ettei tuo mustatukkainen poika saavu enää perjantaisin meidän etuovesta sisään ja hätyyttele yli-innokasta Klara-koiraa kintereiltään.
Oppia ikä kaikki.
En enää ihmettele anoppini ynseää suhtautumista minua kohtaan, kun aloimme seurustella puolisoni kanssa noin neljännesvuosisata sitten.
Anoppini oli viisas ja tiesi jo silloin, että kaikki mihin kiintyy alkaa ennemmin tai myöhemmin itkettää.
Pohdimme puolisoni kanssa, että millaisen linjan me voisimme, neljän lapsen vanhempina, tässä asiassa ottaa?
Vedämmekö jatkossa kylmän viileää linjaa perheeseemme saapuvien nuorukaisten suhteen, ihan vain suojataksemme itseämme?
Nopeasti tajusimme, ettei elämässä voi olla koko ajan varuillaan. Elämän on tarkoitus koskettaa niin hyvässä kuin pahassa, muuten me olemme kuin kuolleet kalat Jumalan valtameressä, ja mikään ei tunnu miltään.
Me kiinnymme ihmisiin, eläimiin, taloihin, tavaroihin, töihin ja elämäntilanteisiin, niistä tulee meille rakkaita ja niistä luopuminen satuttaa aina.
Erityisesti ihmissuhteiden väliaikaisuuden tulisi kaikessa raadollisuudessaan opettaa meitä rakastamaan lujemmin ja olemaan kiinni hetkessä, näin ainakin toivon.
Otsikko provosoiden kieltää kiintymästä, mutta oikeasti haluan varoittaa sinua ja itseäni liiasta varoivaisuudesta ja elämättömästä elämästä.
Kun näemme tilaisuuden tutustua uuteen ihmiseen tai meille tarjotaan uutta jännittävää tehtävää, meidän tulee tarttua hetkeen ja mennä mukana.
Otamme siinä riskin ja se voi myöhemmin itkettää, mutta parempi niin, kuin se, että kököttäisimme turvassa ja varoisimme, ettei elämä vain pääsisi koskettamaan meitä.
Kiinnytään siis rohkeasti ja eletään niin, että tuntuu!
Kirjailijaa ja yhteiskunnallista vaikuttajaa Minna Canthia lainatakseni: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”
Hannele Heinonen
Kirjoittaja toimii lapsi- ja perhetyön diakonina Oulunsalon seurakunnassa.