LIMINKA Tänä vuonna vietetään yhteisen pappeuden 30-vuotisjuhlavuotta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäiset naispuoliset papit vihittiin maaliskuussa vuonna 1988. Limingan kappalaisena 16 vuotta toiminut Aino Pieskä sai vihkimyksensä lokakuussa vuonna 1988. Tuolloin naispappien vihkimisiä ei vielä tehty Oulun hiippakunnassa, joten Ylivieskan seurakunnassa lehtorina työskennellyt Pieskä sai pappisvirkansa Turun tuomiokirkossa.
– Meitä oli siinä kuusi yhtä aikaa. Hetki on jäänyt mieleen jännittävänä ja myös lämpimänä ja rohkaisevana, Pieskä muistelee.
Erityisesti hänen mieleensä on taltioitunut arkkipiispa John Vikströmin muistutus siitä, että kirkko on maailmanlaajuinen – kaikille yhteinen.
Vaikka naispappeus on ollut Suomessa arkipäivää jo pitkään, elävät luutuneet asenteet yhä tänäkin päivänä. Vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan naispappeuden vastustajat ovat kirkossa kuitenkin enää pieni vähemmistö: kirkon jäsenistä ja työntekijöistä naisten toimimista pappeina vastustaa viisi prosenttia ja seurakuntien luottamushenkilöistä noin yhdeksän prosenttia.
Papin työhön tarttuminen ei ollut Pieskälle hyppy tuntemattomaan, sillä hänellä oli jo seitsemän vuoden kokemus lehtorin työstä Tuiran ja Ylivieskan seurakunnissa. Pieskä kokee lehtorin tehtävien kasvattaneen hänet papin rooliin, sillä toimenkuvat olivat monilta osin yhteneväiset. Pappisvihkimyksensä jälkeen Pieskä työskenteli viisi viikkoa Pirkanmaalla sijaitsevassa Äetsän seurakunnassa. Hän kertoo saaneensa siellä hyvän alun pappisuralleen. Työyhteisö ja koko seurakunta suhtautuivat myötämielisesti naispappeihin. Oulun hiippakunnan puolella vastaanotto oli toisenlainen.
– Alkuvaiheessa Ylivieskan kirkkoherra sekä lääninrovasti ja piispa vastustivat ajatusta naispapeista, mutta tilanne muuttui nopeasti. Osa vastusti varmaankin siksi, että he vierastivat ajatusta ja toisaalta myös pelkäsivät, mitä kaikkea muutos tuo mukanaan, Pieskä arvelee.
Pappisviran saatuaan Pieskä sai huomata, ettei muutos tapahtunut vain nimikkeessä. Myös asennoituminen häntä kohtaan muuttui.
– Pappina en enää ollutkaan kaikkiin piireihin tervetullut. Esimerkiksi herätysliikkeiden tilaisuuksiin ei kutsuttu enää mukaan. Pappisvihkimys sulki ne pois.
Ylivieskasta Pieskä jatkoi Kemin seurakuntaan, jossa hän toimi piirikappalaisena reilut 12 vuotta ennen siirtymistään kappalaiseksi Liminkaan. Seurakunnan ensimmäisenä naispappina hänelle selvisi, ettei yhteinen pappeus ollut täällä vielä läpihuutojuttu. Osa ei halunnut olla yhtä aikaa ehtoollisella naispapin kanssa.
– Kun olin Kemissä, ehdin jo unohtaa, että naispappeutta vastustetaan. Kun aloitin Limingassa, tuntui, että sitä kävi samat asiat läpi kuin pappisvihkimyksenä jälkeen, hän tuumaa.
Pieskän mukaan vastakkainasettelu on edelleen olemassa työyhteisön sisällä, mutta se ei näy työarjessa. Hän painottaa, ettei ole koskaan kohdannut työssään kyseenalaistamista tai arvostelemista. Riitaisaksi asia ei ole äitynyt, mutta kipeänä Pieskä kokee sen silti.
– Se on haava, joka on vain hyväksyttävä. En tiedä löytyykö tähän ratkaisua, jos pysytään samoissa asenteissa eikä olla valmiita muutokseen. Itse toivoisin, että kirkon työtä tehtäisiin vapain sydämin, hän miettii.
Pieskä arvelee useimpien naispappeuden vastustajien nojaavan argumenttinsa vuosituhansien mittaiseen perinteeseen. Osa perustelee mielipiteensä Paavalin kirjeestä löytyvällä maininnalla ”yhden naisen miehestä”, jonka on katsottu toimivan yhtenä perusteena naisten seurakunnan johtotehtävissä toimimista vastaan. Yleisesti ottaen Pieskä kokee, että vastustajien linjoissa on tapahtunut jyrkentymistä. Yhtenä esimerkkinä voi mainita arkkipiispan vaalin, jossa naispappeutta avoimesti vastustanut Ville Auvinen sai 13 prosenttia äänistä.
– Ne, jotka nimittävät itseään konservatiiveiksi, tuovat näkyvästi mielipiteensä esille. Asiasta saa olla mitä mieltä haluaa, mutta kun kirkon työtä tehdään pitää toimia kirkon linjausten mukaisesti, Pieskä painottaa.
Syksyllä Pieskä ottaa uuden askeleen urallaan ja siirtyy Pellon seurakunnan kirkkoherran tehtävään.
– Opiskeluajoista lähtien olen haaveillut, että saisin joskus tehdä töitä pohjoisessa. Pätevyys minulla on ollut pitkään, sillä suoritin seurakunnan johtamiskurssin jo Kemissä.
Pieskä kertoo isänsä olevan kotoisin Pellosta, minkä vuoksi alue on muodostunut läheiseksi myös hänelle. Myös Pieskä-sukunimi juontaa juurensa Pellon suunnalle.
– Pello on kuin toinen sielunmaisemani. Kävin seurakunnassa kahvituksessa maanantaina ja minut otettiin siellä vastaan kuin paluumuuttajana, vaikken ole siellä koskaan asunutkaan, hän toteaa hyvillään.