Kempele Seitsemänvuotias Silja Pekama asettelee jousta viulun kielten ylle. Maarit Karppelin kohentaa tytön soittoasentoa ja lisää pienen pehmopupun tämän vasemman käden tueksi. Sormet löytävät paikkansa, jousi aloittaa työnsä ja viulu päästää ilmoille Oi Täti Maija -kappaleen ensimmäisiä säveliä.– Sormet meni tosi hienosti! Muista napakka kippurilli vai oliko se pikkurilli? Karppelin puhelee hyväntuulisesti ja saa siskontyttönsä hymyilemään.Karppelinin olohuoneessa on käynnissä japanilaisen Shinichi Suzukin opetusmetodiin pohjautuva viulutunti. Metodissa soittamisen saloihin sukelletaan korvakuulolta, ilman nuotteja. Iso rooli on myös vanhemmalla, jonka tehtävänä on opastaa lasta kotiharjoittelussa.– Kappaleet harjoitellaan kuuntelun pohjalta. Nuotit tulevat harjoitteluun mukaan vasta kouluiässä, ja ne ovat alussa lähinnä vanhempien tukena. Vanhemmatkin oppivat samalla soittamaan ainakin vähän. Yksin lapsi ei muista, mitä kotona harjoitellessa pitikään tehdä, Karppelin toteaa.Siljan äiti, Heli Pekama, istuu sohvalla ja nyökkäilee.– Tässä pitää tehdä muistiinpanoja samalla, että muistaa kaiken vielä kotonakin, hän huikkaa hymyillen lehtiönsä takaa.
Karppelinin mukaan jokaisella soittotunnilla tavoitellaan soivaa mielikuvaa, värähtelevää sointia ja kaunista ääntä. Suzukin opeilla kappaleita aletaan työstää pala kerrallaan ja oppiminen etenee askel askeleelta.– Kappaleita kerrataan jatkuvasti ja jo opitun päälle rakennetaan lisää. Vanhoista kappaleista oppii joka kerta uutta ja kertaamalla huomaa, että wau, näin paljon jo osaan! Karppelin kertoo.Kaiken keskiössä on oppimisen ilo ja positiivinen palaute. Se huokuu nytkin oppilaasta ja opettajasta, joiden molempien suupielet nousevat hymyyn tämän tästä. Karppelin painottaa, että tuntien aikana keskitytään siihen, mikä menee hyvin. Harjoittelun tulisi olla jokapäiväistä – mutta samalla myös mieluista ja hauskaa.– Ajatuksena on se, että kaikki lapset voivat oppia soittamaan, aivan kuten he oppivat äidinkielensäkin. Tärkeintä on, että lapsi saa sen kokemuksen, että hän osaa, hän kiteyttää.Soittamisen lisäksi tehdään muutamia venytyksiä sekä rytmi- ja oteharjoituksia. Lapsen mielenkiinto herää, kun opettaja haastaa hänet välillä pieneen jousitaisteluun. Kisaillessa harjoitellaan oikean otteen löytämistä kuin huomaamatta.Nyt kappale vaihtuu Ikiliikkujaan. Siljan jousi kulkee kielten yllä pehmeämmin.– Ja sitten nelonen, hyvä! Sieltähän se rupeaa soimaan! Karppelin tsemppaa innostusta äänessään.
Vuonna 2014 Suzuki-opinnot aloittaneella Karppelinilla oli jo entuudestaan omakohtaista kokemusta opetusmenetelmästä, sillä hän itse aloitti viulunsoittonsa kuusivuotiaana Marita Tuhkalan Suzuki-tunneilla Raahessa. Nyt hän on Sibelius-Akatemian käynyt Oulun sinfoniaorkesterin ykkösviulun äänenjohtaja, joka on opettanut viulunsoittoa Oulun ammattikorkeakoulussa, Raahen musiikkiopistossa ja Oulun konservatoriossa. Tänä syksynä hän palasi hoitovapaalta takaisin orkesterityöhön. Suzuki-opinnot ja -opetus jatkuvat siinä sivussa.– Suzuki on vienyt sydämeni. Olen saanut nähdä sen niin monelta kantilta: lapsen, vanhemman ja opettajan roolista. Kattavasti olen tässä filosofiassa sisällä. Orkesterityön vastapainona opetus tarjoaa mahdollisuuden nähdä taidetta molemmista päistä, ihan alkutaipaleella ja sitten maailman huippuja. Kun lapsi soittaa ja esittää kauniisti Tuiki tuiki tähtöstä, on se ihan yhtä suuri hetki minulle, kuin suurten taiteilijoiden tulkinnat konserteissakin, hän pohtii.Karppelin painottaa, ettei soittotuntien tarkoituksena ole muovata lapsista ammattimuusikoita.Lasten musikaalisuutta ei testata ennen aloittamista vaan ainoa harrastukseen liittyvä vaatimus on vanhempien sitoutuminen. Hänen opissaan käy tällä hetkellä neljä oppilasta. Soittointo on tarttunut myös omaan jälkikasvuun. Perheen viidestä lapsesta kaksi soittaa viulua ja yksi selloa. Pian kaksi vuotta täyttävä Viola-kuopuskin mielii jo viulistiksi.– Neljä vuotta on hyvä ikä soittamisen aloittamiseen. Osa aloittaa jo kolmevuotiaana. Meidän Viola on saanut vielä toistaiseksi soittaa pahviviululla, Karppelin hymähtää.
