Tyrnävän koiraharrastajien puheenjohtaja Sanna Oja vahvistaa, että kyseessä on todellakin ensimmäinen virallinen kisa sekä yhdistyksen että Tyrnävän historiassa. Hän iloitsee siitä, että järjestelyissä on mukana myös kokeneita konkareita naapuriseurasta.
– Hyvä, että meillä on kaksi seuraa järjestämässä. KASsilla on käytännön työt hyvin hallinnassa.
Kisat tuovat kylänraitille väkeä pääkaupunkiseudulta saakka. Perjantaina on luvassa vajaa 300 starttia ja lauantaina puolestaan 350 starttia. Sunnuntaina tapahtuma huipentuu finaaliin sekä Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin joukkuepiirinmestaruuskilpailuun.
Paikalliset agilityharrastajat ovat valmistautuneet kisaviikonloppua varten koiraharrastajien kentällä Tyrnävän Ojakylässä. Kenttä on hiottu vuosien varrella hyvään kuntoon.
– Olemme pitäneet talkoovoimin epävirallisia näyttelyitä ja niillä tuloilla ostaneet tänne esteitä ja myös kontit, joissa tarvikkeita voidaan säilyttää. Kenttä on tehty tätä tarkoitusta varten, Sanna Oja kertoilee kentän laidalla seisoskellessaan.
Ojan lisäksi kentälle treenaamaan saapuvat Jaana Heiskari, Maiju Mertala ja Anna-Liisa Pääkkölä – koiriensa kanssa tietenkin. Ensimmäiseksi Mertala kaivelee laukustaan tarjottavaksi suklaata juhlapäivän kunniaksi: hänen nuorempi shetlanninlammaskoiransa Hessu on saanut ensimmäisen agilitysertinsä. Virstanpylväs saa harrastajatovereilta lämpimiä onnitteluja. Sitten siirrytään ihastelemaan Mertalan pentuikäistä Dumle-kääpiövillakoiraa, joka kapuaa tuon tuosta emäntänsä syliin. Osan ajasta pentu istuskelee kentän laidalla ja tähyilee nappisilmillään naisten liikkeitä. Aivan kuin se haluaisi jo itsekin radalle.
– Kyllä sekin saattaa joskus päästä kisaamaan. Pitää katsoa, miten se kehittyy. Koiran pitää olla 18 kuukautta ennen kuin se saa osallistua kisoihin, huomauttaa Mertala.
Seitsemän vuotta agilityä harrastaneen Mertalan Speedy-koira on jo agilityvalio. Viikonlopun kisoista kaksikko toivoo tyylipuhtaita ratoja.
Agilityharrastajat valmistelevat esteradan ja käyvät sen ensin läpi ilman koiria. Näin toimitaan myös virallisissa kisoissa, joissa koiralla ei ole asiaa radalle ennen kisasuoritusta. Radan valmistelun ajan karvakaverit odottelevat syrjemmässä: osa kentän laidalla, osa autoissa.
– Nyt ne vielä odottelevat rauhassa, mutta kun ne pääsevät radalle niin sitten on sokka irti, Sanna Oja naurahtaa.
Sokan irrottaa ensimmäisenä Anna-Liisa Pääkkölän keskikokoinen villakoira Bonbon. Se singahtaa radalle kuin ohjus: ensin karvaturri liitää yli esteiden, sitten vilahtaa putkeen ja vielä toiseen ja sen jälkeen karauttaa puomin yli niin että vilahtaa. Myös Pääkkölä kulkee radalla ripein askelin. Välillä ilmaa halkovat käskyt: ”Putki! Taka! Taka! Puomi!” ja väliin nainen viittoo käsillään, väliin käännähtää esteeltä toiselle valssia muistuttavin askelin. Kyseessä on selvästi hyvin liikunnallinen suoritus sekä koiralta että omistajalta. Vauhdikas laji vaatii sen, että koira on kuulolla ja omistaja koko ajan kartalla koiraa ohjatessaan.
– Koira lukee ihmistä myös kropan liikkeistä, Pääkkölä huomauttaa.
Koirien ja heidän omistajiensa menoa katsellessa ei ole vaikea ymmärtää, mikä lajissa kiehtoo. Kyse on yhteen pelaamisesta – ja erityisesti hyvällä mielellä tekemisestä. Onnistuneeseen suoritukseen ei riitä ainoastaan taitava ja nopea koira, vaan tärkeässä roolissa on myös koiran omistaja, jonka on annettava karvaiselle toverilleen selkeät ohjeet.
Sanna Oja kertoo löytäneensä lajin pariin kuulemiensa positiivisten kokemusten perusteella.
– Monilta kuulin, että agility on hauskaa ja että siihen jää koukkuun – ja jäihän siihen. Tämä on mieluista koiralla ja itselle. Siksihän tätä tehdään, Oja selventää.
Ojan mukaan koiraharrastajien määrä on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tällä hetkellä Tyrnävän koiraharrastajissa on yhteensä 44 jäsentä. Yhdistys järjestää pienestä koostaan huolimatta monipuolisesti toimintaa, kuten tottelevaisuuskoulutuksia, näyttelytottumustreenejä, vesipelastusta ja rallytokoa. Agility näyttää kuitenkin harrastajamääriensä perusteella löytäneen erityisen paikan tyrnäväläisten koiraharrastajien sydämissä.
– Sitä nauttii siitä, kun koira nauttii. Ja kotona on sitten treenien jälkeen hiljainen koira, Heiskari hymähtää kuvaillessaan lajin positiivisia puolia.
Heiskari innostui agilitystä toistakymmentä vuotta sitten. Hänellä oli tuolloin ujo koira, jonka häntä ei heilunut. Innostunut hännänheilutus alkoi, kun kaksikko vieraili Oulujokilaakson agilitytreeneissä.
– Suosittelen tätä kaikille. Tässä saa koiran kanssa kontaktia ja tämä antaa paljon, Heiskari kannustaa.