LIMINKA Taiteilija Vilho Lammen (1898-1936) lyhyeksi jäänyt elämä ehti jättää merkittävän jäljen suomalaiseen ja pohjoispohjanmaalaiseen kulttuuriin. Uransa huipulla hän nautti valtakunnallisestikin arvostusta - ja silti koki epäilemättä vähättelyä, joka saattoi johtua hänen maalaistaiteilijan maineestaan - työskentelihän mies pitkiä päiviä kotitilallaan ja maalasi yöt. Hänen tuotantonsa on tyyliltään kirjava ja monipuolinen; alkuvuosien ekspressionismi vaihtui viimeisinä vuosina Limingan kotimaisemien, henkilöiden ja asetelmien kuvauksiin.
Paavo Rintalan romaani Jumala on kauneus (1959) toi Vilho Lammen takaisin suuremman yleisön tietoisuuteen ja loi jopa eräänlaista myyttiä taitelijan ympärille - vaikkakin Rintala korosti esipuheessaan, ettei teosta tullut lukea elämäkertana tai sen kuvauksena. Romaanin Vilho on eristäytynyt, väärinymmärretty taiteilija, joka ei koskaan saanut osakseen ansaitsemaansa arvostusta ja joka sinnikkäästi pyrki tavoittamaan taiteessaan rahtusen kauneuden syvimmästä olemuksesta.
Rintalan romaanista vaikuttui myös nuori koulupoika, Hannu Heikinheimo, joka oli saanut tädiltään Anna-Liisalta teoksen luettavakseen - täti kun oli aiemmin toiminut muuan Paavo Rintalan opettajana.
Nuoruuden lukukokemus jätti pysyvän jäljen, joka lopulta johti Jumala on kauneus -elokuvan tekemiseen ja yhteistyöhön Rintalankin kanssa.
– Romaanihan on fantastinen, upea kirja. Tein ehdotuksen Yleisradion televisioteatterin silloiselle pomolle Timo Bergholmille, josko saisin siitä filmin ohjata, ja hän hyväksyi suunnitelman. Kuvaajaksi sain suuresti kunnioittamani Raimo Hartzellin, enkä voinut uskoa, kun hän kysyi, kelpaisiko mukaan projektiin. Ajattelin, ettei tämä voi olla totta, naurahtaa ohjaaja Heikinheimo puhelimessa.
– Nyttemmin ollaan Ramin kanssa parhaita ystäviä, mutta tuolloin se tuntui aivan uskomattomalta, että hän tuli mukaan. Hän se tajusi, että elokuvan tekeminen on eräänlaista valaisemisen taidetta.
Vilho Lampeen ja hänen elinympäristöönsä tutustuminen herättää Heikinheimossa vahvoja muistoja. Eri toten kiitosta saa Vilhon kotitalon virkaa toimittanut Kaakinen Oulunsalossa.
– Siellä oli valtava tupa, monia kamareita, loistava paikka sisäkuvauksiin, ja vietimme siellä monta viikkoa, kesällä ja talvella. Joenrantakuvauksia teimme Lumijoella, ja joitain otoksia Liminkajoestakin otettiin. Suuri seikkailu se oli, koko projekti. Vilho oli taiteilijahahmona äärimmäisen mielenkiintoinen, ja on sitä edelleenkin.
Oman mausteensa elokuvantekoon Heikinheimolle toi hänen sukunsa historia, sillä sen juuret juontavat 1500-luvulle ja Oulujoen varteen, Heikkilänmutkaan.
– Palasin ikään kuin esi-isieni maille kuvaamaan tätä elokuvaa, ja se oli tietyllä tavalla kovin kiehtovaa sekin, ohjaaja muistelee lämpimästi.
Tv-elokuvaksi Heikinheimon teos oli aikanaan varsin kunnianhimoinen - saivathan elokuvantekijät hyödynnettäväkseen myös radion sinfoniaorkesterin. Musiikilla on muutenkin vahva merkitys elokuvalle ja Lammelle: niiden innoittamana Pehr Henrik Nordgren sävelsi teoksen Elegia Vilho Lammelle.
– Elegia on kerrassaan mahtava! Se esitettiin muistaakseni myös elokuvan Oulun ennakkonäytöksen yhteydessä, ja samalla valkokankaalla näytettiin Vilho Lammen töitä, olikohan kuutisenkymmentä maalausta kaiken kaikkiaan.
Vilho Lampea esittänyt näyttelijä Paavo Pentikäinen nukkui pois neljä vuotta sitten. Hänen roolisuorituksensa kerää ylistystä Heikinheimolta.
– Pave teki elämänsä suurimman roolin. Hän oli kerrassaan huikea Vilhona, antoi siihen kaikkensa, Heikinheimo toteaa.
– Minusta on todella hienoa, että elokuvan myötä saatiin Vilho Lammen elämäntyötä uudestaan esiin, samalla tavoin kuin Rintalan romaani teki aikoinaan. Ja se lämmittää mieltäni edelleen, että elokuvaa kehuttiin kovasti, jopa pelätyt kriitikotkin arvostivat sitä suuresti. Mutta täytyy sanoa, että elokuvasta ei olisi tullut lähellekään niin hyvää, ellei Vilho Lampi olisi ollut niin mestarillinen taiteilija, monien tyylisuuntien kokeilija. Totta kai elokuvan menestys on myös osaltaan Rintalan teoksen ansiota, sen todistusvoima on niin vahva. Paavo kun oli Oulun seudulla asunut ja tehnyt taustatyötä romaaniaan varten muun muassa kiertelemällä Lammen kotimaisemia.
Rantalakeudessa (27.2.1985) elokuvasta kirjoitti Kyösti Suolanen seuraavasti: ”Ohjaajan tarkoituksena on luultavimmin ollut saada näkyviin se taiteilijan töiden ja elämän ymmärtämättömyyden tuska, joka Vilho Lampeakin hänen karmaisevaan loppuunsa saakka vaivasi.”
Aikalaishaastatteluissa Heikinheimo myös tuntuu painottavan, että elokuva tulee nähdä ennemmin kauneudesta ja sen luomisesta kertovana eikä yksiselitteisenä elämäkertana - mutta eittämättä liki kolmituntinen teos toimii suurena kunnianosoituksena niin Lammelle itselleen kuin hänen taiteelleenkin. Harvoista suomalaisista taiteilijoista on Heikinheimon elokuvan kaltaista monumenttia tehty.
Jumala on kauneus keräsi aikoinaan monia palkintojakin - ihan ulkomaita myöten. Heikinheimon seinällä roikkuu kunniakirja Prahan elokuvafestivaaleilta, jonka hän ja Hartzell kävivät elokuvalleen noutamassa.
– Siinä samalla tutustuimme paikalliseen olutkulttuuriin Yleisradion kustannuksella, Heikinheimo kertoo ja purskahtaa nauruun.
– Mutta vakavasti ottaen, tämä aihe ja elokuva ovat minulle erittäin, erittäin rakkaita. Jumala on kauneus on ehkä hienointa, mitä olen urallani saanut aikaan, ohjaaja toteaa liikuttuneena puhelinhaastattelun lopuksi.
Elokuvaa ei ole televisiossa uusittu pariinkymmeneen vuoteen, mutta nyt sen katsomiseen avautuu harvinainen mahdollisuus - vieläpä maksutta, nimittäin elokuun 16. päivänä klo 19 Limingan taidekoululla. Siellä esitettävään näytökseen saapuvat sekä ohjaaja Heikinheimo että kuvaaja Hartzell.
Paikalla on myös tapahtumaa aktiivisesti järjestänyt taiteilija Matti Lampi. Esityksen yhteydessä kuullaan muistelmia ja kommentteja tekijöiltä ja loppuhuipennukseksi Nordgrenin elegiakin.
