Kolumni

Vii­kon­lop­pu­lap­set

Belgiassa lapsia nähdään lähinnä vain viikonloppuisin ja iltaisin. Muina aikoina lapset ovat tarhassa, koulussa, kerhossa tai leirillä. Jos menen arkipäivänä kaupungille, pieni ihminen on melkeinpä eksoottinen nähtävyys.

Äitiyslomani oli kovin kummallinen. Kävelin yksin lastenvaunuineni ja ihmettelin, missä kaikki muut äidit ja vauvat olivat. Kahviloista ei löytynyt edes hoitopöytää. Tulemiset ja menemiset piti siis suunnitella tarkkaan.

Paikallinen äitiysloma kestää vain neljä kuukautta. Hyvin harva äiti jää kotiin pitemmäksi ajaksi, potkujen pelossa. Vauvaloita ja lastentarhoja löytyy sekä yksityiseltä ja kunnalliselta puolelta. Molemmat ovat kalliita, ja töitä onkin tehtävä, että suoriutuu tarhamaksuista.

Kun lapsi on 2 ½ -vuotias, tarhasta siirrytään jo koulumaailmaan. Parinkymmenen lapsen luokasta löytyy vain yksi Madame. Pieneltä koululaiselta vaaditaan itsenäisyyttä, koska ainokainen opettaja ei ehdi kaikkien pyllyjä pyyhkimään! Kuri on kova sekä lapsille että vanhemmille.

Belgian lapset tekevät yhtä pitkää päivää kuin aikuiset. Useimmissa kouluissa päivän kesto on seitsemän tuntia. Tämän lisäksi lapset viettävät aikaa ns. aamu-ja iltapäiväkerhoissa ennen ja jälkeen opetusta. On täysin normaalia, että pienikin lapsi on koulussa jopa yhdeksän tai kymmenen tuntia - melkein joka ikinen päivä. Siinä on työpäivälle mittaa aikuiselle, puhumattakaan lapselle.

Useimmat taittavat koulumatkansa vanhempiensa kyydillä. Ainakaan Brysselissä tai kotikaupungissani Liègessa ei alle kymmenvuotiaita päästetä yksin koulutielle. Koulujen edessä onkin aamuisin aikamoinen liikenneruuhka.

Suomessa lapset ovat onnekkaita nauttiessaan laadukkaasta opetuksesta ja lyhyistä päivistä. Leikki, ilmainen kouluruoka, terveelliset välipalat ja välitunnit ovat kaikki luksusta. Mutta kaikille ei Suomessakaan järjesty iltapäiväkerhoja, ja moni pieni lapsi viettää pitkät iltapäivät yksin kotona.

Itse tasapainoilen suomalaisen ja belgialaisen kulttuurin välimaastossa. Olen varma, että molempien maiden koulusysteemit voisivat ottaa oppia toisistaan. Belgian systeemi on vaativa ja ja välillä ajattelen Suomea kaiholla. Tyttärelleni yksi parhaita Suomen ohjelmanumeroita on Limingan Rantakylän koulussa vierailu: hänen mielestään tuo pieni kyläkoulu on maailman paras paikka! Paras mittari systeemin onnistumiselle on kuitenkin onnellinen lapsi. Sillä mittarilla mennään eteenpäin ja nyt levätään - onhan viimeinkin loma!