LIMINKA LUMIJOKI Päivä on juuri ja juuri raottanut silmänsä, kun Voitto Polo ja Eero Ronkainen suunnistavat kulkunsa tutulle reitille. Eero on ajaa sujauttanut Temmeksen kautta Limingan Jutkokylään. Sieltä matka jatkuu kohti Lumijoen Varjakkaa.
Kun Eero muutti aikanaan Limingasta Ruukkiin, hän kävi talvipyynnissä Temmesjokisuulla. Mies pyysi mateita koukuilla. Syöttinä olivat kiisket tai norssi. Reikä vaan jäähän ja koukku avantoon. Sillä lailla made erehtyy jäämään kiinni. Madekeitto on Eeron mielestä melkein paras keitto.
Voittoa kalastus on kiinnostanut pienestä pojasta asti. Merikalastuskin tuli Kuusamosta lakeudelle muuttaneelle miehelle pikkuhiljaa tutuksi. Valtuustotyöskentelyssä ystävystyneet miehet alkoivat kulkea yhdessä kalalla. Merelläkin pyydettiin. Yhteisiä kalastuspolkuja miehet ovat kulkeneet viitisentoista vuotta.
Mutta nyt ollaan menossa verkoille Lumijoen Varjakan edustalle. Näin Voitto ja Eero tekevät suurin piirtein kerran viikossa tammikuusta huhtikuulle. Tavallisesti merelle lähdetään lauantaina. Miehet ovat tottuneet kunnioittamaan luontoa. Niinpä pahalla säällä reissu jätetään väliin. Lumimyräkkä tai pakkanen on yleensä syynä, jos viikon kohokohta jää väliin.
– Onneksi niin käy aniharvoin. Yhen kerran ollaan palattu rannalta takaisin. Heti nähtiin, että nyt ei parane lähteä. Luonto on ihmistä paljon voimakkaampi. Se pitää ymmärtää, Kuusamossa Irnijärven rannalla nuoruusvuosiin saakka asunut Voitto sanoo.
Sen verran kova polte miehillä on jäälle, että muutaman tunnin mittaista reissua odotetaan koko viikko.
– On se varmasti viikon kohokohta, kun päästään lähtemään. Mukana on kahvit ja kuumat mehut ja tietysti voileipiä ja joskus makkaraakin. On se semmoista luonnon terapiaa, kun tähän pääsee kiinni. Sen sitä on saanut oppia jo lapsena, että leikkiä luonnon kanssa ei kannata. Siinä ihminen jää toiseksi, Voitto toteaa.
– Jäällä arjen asiat unohtuvat. Täällä keskitytään vain siihen, mitä ollaan tekemässä. Yleensä puheet liittyvät kalastamiseen, Eero valaisee.
Kaverusten pyyntipaikka on ollut jo vuosia sama. Ei sitä kukaan ole sen tarkemmin määritellyt, mutta kerran saatu paikka on ja pysyy samalla porukalla. Kaikki sitä kunnioittavat.
Voiton ja Eeron pyyntipaikka on parin kilometrin päässä Varjakan kalasatamasta. Rokonkari on muutaman sadan metrin päässä.
– Olen minä joskus miettinyt, että jos tulee iso hätä, Rokon kämpälle pääsee nopeasti turvaan. Kämpässä on tulisija ja polttopuita, joten ainakaan ei pääse paleltumaan, Eero selvittää.
Voitto ja Eero valmistautuvat jokaviikkoiselle reissulleen myös siten, että kompassi ja navigaattori ovat varmasti mukana. Suunta katsotaan valmiiksi, joten jäällä ei tarvitse enää arpoa, mihin nyt mennään. Merellä voi talvellakin yllättää sumu ja etäisyydet saattavat vääristyä.
Joskus verkoille asti päästään autolla, joskus suksilla, joskus myös kävellen. Mikä on milloinkin kulkupeli, sen ratkaisee yksi asia.
– Keli sannoo, miten mennään!
Näiden ystävysten sanailua on ilo kuunnella. Ulkopuolinen saattaisi luulla, että miehet vinoilevat toisilleen, mutta ehei, kyse on toisensa läpikotaisin tuntevien miesten lämminhenkisestä keskustelusta.
– Se on a ja o, että tuntee kaverin. Ei sitä vieraammille niin puhuisi, Eero myöntää.
Voittoa hän kuvaan elämänmyönteiseksi, hyväsydämiseksi mieheksi.
– Ei siitä kalakaveri enää parane. Voitto se on ollu minulle oppi-isänä, Siikajoen Ruukin mies sanoo.
Tuppisuu ei ole Voittokaan. Kyllä hän ystävänsä tuntee.
– Eero on huumorintajuinen. Sillä on melekein joka asiaan osuva lohkaisu. Ilokseenhan sitä kuuntelee.
Mutta nyt on aika tarttua työhön.
– Aletaanpa haeskelemaan avannot.
Avannot löytyvät. Reikien päällä on kannet, jotta avanto ei jäätyisi kovin pahasti.
– On se tuuli joskus varastanu kannet ja vieny Oulunsalloon, Voitto sanoo.
Voitto ja Eero käyttävät lähes ainoastaan itse paulottamiaan verkkoja. Vain yhdessä välissä on ostopyydys.
– Oma tekemillä on kaikkein kivoin pyytää.
Miehet käyttävät Eeron tekemää tuuraa. Muilla on ostotuura. Kokemus on opettanut, että verkon päähän on hyvä sitoa vetonaru. Niin verkko ei pääse irtoamaan merten syvyyksiin. Myös tuurassa on narulenkki. Varmistamista sekin. Jos verkko pääsee karkuun, se otetaan rakilla pois.
Miehet kokevat verkot vuoronperään, Eero, Voitto, Eero, Voitto. Kun toinen kokee verkkoa, toinen toppaa ja verestää kalat.
– Se tahtoo tuolla Voitolla olla aina parempi tuuri. Mikä kumma se siinäki on, Eero virnistää.
Toppaamiseen miehillä on oma sanontansa.
– Lyyään papilla päähän!
Puolivälissä pyyntiä istutaan levähtämään. Kaivetaan esille kahvit ja mehut, leivät ja makkarat. Tuulisuoja pystytetään niin, että tuuli antaa miehille rauhan. Sen jälkeen jatketaan töitä tottuneella tavalla. Jutellaan niitä näitä. Mietitään, miksi nyt ei nouse kala tai miksi tänään tulee aiempaa enemmän merenviljaa.
Kaikki verkkoihin jääneet kalat eivät päädy syötäväksi, mutta silloinkaan miehet eivät ole pettyneitä.
– Nyt tuli Maaritin kala!
Huudahdukselle löytyy hyvä selitys. Moni verkkoihin jäänyt särki päätyy Siikalatvan koululle biologian tunnille opetuskäyttöön. Niin saattaa käydä myös kuolleille kaloille.
Voitolla ja Eerolla, kuten Lumijoen Varjakan edustan muillakin kalamiehillä, on myös toinen mahdollisuus. Jätekala viedään kalasataman jäteastiaan, mistä Lumijoen Kalastajainseura kuljettaa kalat minkkitarhalle rehuksi. Se merkitsee rahaa. Raha käytetään vuosittain kalaistutuksiin. Pienestä vaivasta hyötyvät kaikki.
Ystävykset kalastavat yhdellä luvalla. Veteen lasketaan kahdeksan ”luomuverkkoa”, kahdessa pätkässä. Yleensä saaliiksi tulee ahventa, haukea, siikaa, madetta ja taimenta.
Tällä kertaa Ahti suo antejaan varsin mukavasti, yhteensä kahdeksan kiloa. Kolme haukea, 11 ahventa. Se tietää monta herkkuhetkeä.
Voitto ja Eero ovat kalamiehiä myös ruokatottumuksiltaan. Kalaa syödään vähintään kerran-pari viikossa.
Eeron mielestä ahven savustettuna tai paistettuna on mahtavaa herkkua. Senkin edelle hän laittaa siian suolattuna tai paistettuna tai keittona. Kauppansa tekee myös kaupasta ostettu kirjolohi, mutta itse pyydetty kala on Eeron ruokapöydässä useimmin nähty ruoka.
– Siika suolakalana ja ahven paistettuna on minusta parhainta herkkua. Oli minulla kyllä aikoinaan tottuminen merikalaan. Nyt se on jo oikeinkin hyvää, mutta aluksi sen syöminen teki tosi tiukkaa, järvikalaan lapsesta asti tottunut Voitto sanoo.