Limingasta kymmenisen vuotta sitten perheineen Meri-Lappiin muuttanut Päivi Komulainen-Vuoti on oppinut elämänkoulussa, että vastoinkäymisiin ei saa jäädä kiinni. ELämässä mennään eteenpäin, tapahtuipa mitä tahansa.
Viiden aikuistuneen pojan äiti ei ole ajatuksensa kanssa yksin. Markku, Make ”Pärnänen”, Päivin puoliso, puhaltaa samaan hiileen, samoin kuin komea poikakatras lähipiireineen. Päivi uskoo, että pimeän jälkeen on auringonpaisteen vuoro. Hän kiittää aamulla uudesta mahdollisuudesta ja illalla eletystä päivästä.
– Mutta ei tämä helppo tie ole ollut. Vielä nykyäänkin, vaikka elämäni tähän mennessä tuskallisimmista päivistä on jo yli 30 vuotta, sorrun välillä ja itku tulee. Onneksi pääsen aika helposti näistä hetkistä eroon. Valittaminen ei kannata. Ajattelen mieluummin, miten paljon meillä on tosi hyviä, onnellisia asioita, Päivi sanoo.
Muutosten vuodet alkoivat Päivin elämässä luokkaretkelle lähtöpäivänä 21. toukokuuta 1980. Hän oli silloin 16-vuotias ja odotti muhoslaisten kavereittensa kanssa linja-autoa. Suunnitelmiin tuli traaginen muutos. Istumapaikkoja varaamaan kiiruhtanut Päivi joutui liian lähelle bussia, ja hänen oikea jalkansa jäi bussin eturenkaan alle.
Siitä alkoi vuosia kestänyt kipu ja epätoivo Päivin elämässä. Hän eli pitkään kipupiikkien varassa. Osa jalkaterästä amputoitiin 1990-luvun alkupuolella.
– Vaikka jalka oli onnettomuuden seurauksena täysin murskaantunut, jouduin olemaan pitkään ”pallojalkana”. Vasta 1994 loput jalkaterästä katkaistiin pois. Amputaation jälkeen sain proteesin. Siitä arki lähti rullaamaan.
Päivi tapasi liminkalaisen ”Pärnäsensä” Oulussa Merikosken ammattikoulussa 18-vuotiaana. Ihastuminen ja yhteinen polku oli seurausta tanssi-illasta Limingan nuorisoseuralla.
– Ostin lipun ja koitin antaa “räkäleimaa” Makelle mutta eihän se onnistunut. Olin Anita Hirvonen -kampauksessani melkoinen näky, mutta siitä lähti suhteemme vauhdilla liikkeelle.
Kuukauden seurustelun jälkeen nuoret menivät kihloihin ja muuttivat asumaan yhteen, ja kun seurustelua oli takana 10 kuukautta, oltiin jo naimisissa.
Päiville ja ”Pärnäselle” syntyi viisi poikaa, vuonna 1987, 1990, 1993 ja 1998 vielä kaksospojat. Vanhin lapsista näki päivänvalon Oulussa. Sitten ostettiin Ketunmaalta omakotitalo, ja perhe sai elää luonnonläheistä maalaiselämää.
– Olen yhä myös ketunmaalainen. Ketunmaalla lapsemme olivat pieniä, ja arki oli kiireistä mutta elämäntäyteistä.
Perheen elämä mullistui täysin vuonna 1994, kun nelivuotiaalla lapsella todettiin syöpä. Pienokaisen sairaus koetteli Päiviä huomattavasti enemmän kuin oma vammautuminen. Kun poika sai ”terveen paperit”, aurinko paistoi Ketunmaalla entistä kirkkaammin.
– Pojan paranemisen voimaannuttamana opiskelin lähihoitajaksi. Erään kerran lähdin katsomaan Sointulan harrastajateatterin näytelmää. Sille tielle jäin. ”Pärnänenkin” lähti myöhemmin muutamaan proggikseen, kuten osa pojista.
Lapsen paraneminen näkyi Päivin terveydentilassa. Vaikka proteesin kanssa eläminen otti aikansa, Päivi tunsi, että elämä kantaa jälleen. Proteesia ei tarvinnut hävetä.
Tänä päivänä rautajalka on niin olennainen osa Päiviä, että hän saattaa esitellä proteesiaan vaikka uppo-oudoille ihmisille. Päivi tuunaa proteesiaan mielihalujensa mukaan.
Päivi oli heti sinut teatterin kanssa. Hän eli täyttä elämää. Roolitehtävät kasvattivat ja eheyttivät. Roolien mukana vahvistui itsetunto. Vammautuminen ei tuntunut enää rangaistukselta. Päivi ymmärsi, että taas on tärkeä asia elämässä käsitelty.
Limingan teatterivuosiltaan Päivi muistaa esimerkiksi Pirjo Keinäsen, Tuomo Luukisen, Marja-Leena Ihalaisen, Liisa Snickkerin, Sirpa Anttilan, Erkki Pellikan, Kaisu Härmän, Markku Bergin ja ohjaaja Vesa Lammin.
Unohtumaton on kesä 1996, jolloin hän oli ensimmäistä kertaa näyttämöllä Maalareilla ei ole muistoja –näytelmässä. Samalla hän opetteli kävelemään uudella proteesilla. Jatkoa tuli seuraavana kesänä näytelmällä Väärinkäsityksiä, sekä sitä seuraavana, jolloin Päivi keskittyi kuiskaajan tehtäviin, ja kaksospojat potkivat kiivaasti äitinsä kohdussa.
Teatterissa Päivi tutustui liminkalaissyntyiseen näyttelijä Leo Lastumäkeen. ”Leksa” oli tekemässä Rosvo Perttusen ensi-illassa näyttelijäporukalle rosvopaistia. Kahden taiteilijasielun ystävyys oli sillä sinetöity.
Kun Päivi, ”Pärnänen” ja pojat muuttivat vuonna 2007 Simon Ylikärppään, Päivi oli taas pian näyttämöllä. Simoniemen Pappilaniemessä nähtiin seuraavana kesänä Lastumäen ja Päivin yhteisohjauksena Putkinotko.
Ylikärpän vanha kauppa muuttui seitsenhenkisen perheen uudeksi kodiksi. Simon seudulle muutto tuli eteen, kun perheenisän työt Oulussa loppuivat.
Alkoi taksiyrittäjän arki. Päivin kotiutumista uuteen kotikylään auttoi harrastajateatteriyhteisö. Simossa nähtiin teatterilavalla Simon kahakka eli Maaninkajärven taistelu vuonna 2016. Näytelmässä esiintyi myös perheen 19-vuotias poika, syövästä pikku hiljaa parantunut nuori mies.
– Kun jo toinen poikamme sairastui syöpään, silloin tuntui, että eikö tämä jo riitä. Onneksi hänkin selviytyi sairaudesta. Hän muuten sai roolisuorituksestaan huippuarvostelut. Ohjaajana ja äitinä olen hänestä sanomattoman ylpeä.
Vielä tuli lisää kannettavaa Päivin perheen elämään. Päivillä todettiin kohtusyöpä. Leikkaus tehtiin loppukesällä 2016. Paraneminen eteni odotetusti. Päivi tuntee olevansa kutakuinkin terve.
Sairaudet eivät ole lamaannuttaneet Päiviä. Voimia hän saa perheestään. Erityisen lämpimän kiitoksen ansaitsee ”Pärnänen”, nuoruuden ihastus ja edelleen tuki ja turva tuulessa ja tuiskussa.
Moni asia on sairauksien ja vastoinkäymisten kautta yhdessä opittu. Yksi on ylitse muiden.
– Luottamus on tärkein. Sen turvin jaksaa. Olemme oppineet, että emme ole kuolemattomia. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Meillä on ollut paljon murheita, mutta huonomminkin voisi olla.
Tänä keväänä Päiviä, ”Pärnästä” ja poikaviisikkoa läheisineen odottaa vaihteeksi ilonjuhla. Silloin kokoonnutaan juhlimaan 20-vuotiaan Empun kaksoistutkintoa. Tällä kertaa mennään valmiille. Päivi haluaa, että koko perhe pääsee yhdessä nauttimaan auringonpaisteesta.
PäWe
Syntynyt: Muhoksella 54 vuotta sitten.
Perhe: Viiden poikasen äiti, ”Pärnäsen” vaimo, ei lapsenlapsia, lainalapsia senkin edestä kummi- ja ystävämummin ominaisuudessa. Tukiperheäiti.
Ammatti: Pukuompelija, lähihoitaja, näyttelijä/ohjaaja, ”elämäntapaintiaani”, innostaja...
Vanhemmat: 82-vuotias Väinö Vänne-isä hoivakodissa nopeasti edenneen muistisairauden takia, 77-vuotiaalla Eila Eilukka-äidilläkin terveysongelmia. Käy säännöllisesti vanhempiensa luona Muhoksella.
Kokeillut: Kokeillut proteesin kanssa rekikoirahommaa, käynyt hillasuolla, ajanut moottoripyörällä… Ei ehkä kokeile syvän meren sukellusta ja laskuvarjohyppyä.
Roolit: Esittänyt teatterissa muun muassa ilotalon emäntää ja kuollutta ihmistä.
Uskoo: Että teatteri pystyy ”oikaisemaan” ihmisten asennevammoja.
Haluaisi: Perustaa erityisryhmien oman teatterikerhon.
Kotona: Käyttää iltaisin myös pyörätuolia.
Luonto: Ylikärpässä, luonto, kirkko aina silmien edessä.
Motto: Ihmisenä muille, ensin itsellesi. Ja: Viha kuluttaa tämän lyhyen elämän, saastuttaa ympäristön.