Pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat pohjautuvat tasa-arvolle, läpinäkyvyydelle ja oikeudenmukaisuudelle. Nämä arvot keräävät kasvavaa kansainvälistä kiinnostusta, vaikka hyvinvointiyhteiskuntaa haastavat jatkuvasti sekä paikalliset että globaalit haasteet.
Suomi on monella mittarilla tarkasteltuna hyvinvointiyhteiskunta. Sitä on rakennettu vuosikymmenien kuluessa hartaudella, keskustellen, väitellen, vaaleja käyden, äänestäen ja ennen kaikkea töitä tehden. Hyvinvointiyhteiskunnalla on kannattajansa mutta yhtälailla myös epäilijänsä.
Suomalaiseen tai yleisestikin ottaessa pohjoismaiseen järjestelmään ollaan kuitenkin selvästi enemmän tyytyväisiä kuin tyytymättömiä.
Sosiaalipoliittista järjestelmää on vaikea rakentaa ilman selkeää arvopohjaa. Jos laajasti hyväksyttyä arvopohjaa ei ole, sosiaalipoliittiset uudistukset tehdään kulloinkin vahvemman oikeudella.
Mielestäni sosiaalipolitiikkaan vahvemman oikeudet sopivat huonosti, koska sillä lähtökohtaisesti halutaan turvata kaikkien ihmisten inhimillinen kohtelu.
Yksi keskeinen tavoite on aina heikoimpien auttaminen, minkä takia se joutuu väistämättä usein ristiriitaan markkinatalouden pelisääntöjen kanssa. Sosiaalipolitiikkaa ei voi toteuttaa puhtaasti markkinatalouden pelisäännöillä ja vastaavasti yritystoimintaa ei voi lähtökohtaisesti harjoittaa sosiaalipoliittisin perustein.
Yhteiskunnallinen muutos on jatkuvaa, ja kukin aikakausi näkee oman ajan haasteet suurempina ja läheisempinä kuin aiempien vuosikymmenten muutokset. Uusien kriisien pohja samoin kuin uudet läpimurrot perustuvat kuitenkin aina aikaisempiin ratkaisuihin.
Yhteiskunnalliset epäonnistumiset näkyvät suoraan sosiaaliturvan tarpeen kasvuna ja päinvastoin; esimerkiksi hyvä työllisyys ja korkea koulutustaso vähentävät erityisesti perinteisen sosiaalihuollon tarvetta.
Sosiaaliturvajärjestelmillä on markkinataloudessa kahdenlainen tehtävä: ensinnäkin niillä paikataan vapaiden markkinoiden aiheuttamia ongelmia ja toiseksi niillä paikataan taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia.
Vapaat markkinat ovat osoittautuneet tehokkaimmaksi tavaksi lisätä tuotantoa ja tuottavuutta, mutta vapailla markkinoillakin tuottavuus on viime kädessä kiinni työpanoksesta. Näin siitä huolimatta, että markkinataloudessa tuotannon tuloksia jaetaan sekä työn että omistamisen perusteella.
Väestön ikärakenteen vanhentuessa tuotannon kasvu riippuu pääsääntöisesti työn tuottavuuden kasvusta, koska työvoiman määrä ei oletettavasti enää lisäänny.
Korkea työllisyysaste onkin parasta sosiaaliturvaa, koska työhön osallistuminen vähentää sosiaaliturvan tarvetta. Hyvä työkyky merkitsee puolestaan työllistettävyyttä ja työllistettävyys korkeaa työllisyyttä. Ikäihmisten toimintakyvyn säilyminen vähentää puolestaan hoidon ja hoivan tarvetta.
Pohjoismaisen hyvinvointimallin yläpitäminen perustu työhön. Kyse on aktiivisesta sosiaaliturvasta, joka pyrkii pitämään kaikki yhteiskunnan jäseninä sekä kohtelemaan heitä oikeudenmukaisesti ja ihmisarvoa kunnioittaen.
Kaiken kaikkiaan tärkeintä hyvinvoinnin kannalta on korkea työllisyysaste. Mitä enemmän ihmisiä on töissä, sitä enemmän kansantaloudessa on jaettavaa ja sitä vähemmän on sosiaaliturvan jakajia.
Vaikka yhteiskuntamme rahoituksen tuleekin olla kunnossa ja kestävällä pohjalla, rankat säästötoimenpiteet toimivat vain laastarina.
On totta, että hyvinvointimme kustannusten täytyy laskea jyrkästi suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Kustannusten liian raju ja väärästä kohtaa tapahtuva leikkaaminen on silti ongelmallinen, koska suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kuitenkin ollut toimiva järjestelmä sosiaalisten riskien hallinnassa.
Mielestäni tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunta tulisi rakentaa yhtä lailla sekä riskien jakamisen että niiden ehkäisyn periaatteelle. Hyvin suunniteltu ja taloudellisesti tasapainossa oleva yhteiskunta edistää kestävää kasvua.