Oulunsalo Veikko Koivukangas, 95, on yksi Oulunsalon viimeisistä rintamaveteraaneista. Suojeluskuntatoiminta kuljetti hänet 15-vuotiaana kotipitäjästään Kärsämäeltä Raahen sotaharjoituksiin.
Talvisotaan hän suuntasi myöhemmin yhtä matkaa ystävänsä Aimon kanssa.
– Emme kuitenkaan päässeet Aimon kanssa samaan porukkaan. Emme tavanneet sota-aikana, Koivukangas kertoo.
Määränpäähän saavuttuaan miehet joutuivat viettämään ensimmäisen yön taivasalla.
– Lumihangessa piti nukkua. Laitoimme hakoja hangen päälle. Seuraavana päivänä lähdettiin linjalle polkua pitkin. Opasta emme saaneet, vaan neuvottiin vain seuraamaan polkua, veteraani muistelee ensiaskeleitaan kohti taistelua.
Talvisodan päätyttyä Koivukangas jatkoi itsenäisyyden puolesta taistelua jatkosodassa sekä sitä seuranneessa Lapin sodassa.
Koivukankaan sotamuistot ovat alkaneet himmentyä iän myötä: kaikki tapahtuma-ajat ja paikat eivät enää palaudu kirkkaina miehen mieleen. Vasen jalka sen sijaan muistuttaa sodasta joka ikinen päivä.
– Se pääsi paleltumaan pahasti talven aikana. Vasemmassa jalassa minulla oli nahkasaapas, jossa oli kanta rikki. Olin ottanut kotoa kolmet villasukat ja ne näkyivät kannasta. Vieras upseeri kokeili kepillä jalkaani ja ihmetteli, mikä sinulla siinä oikein on. Minä tuumasin, että se on minun vasen jalkani, Koivukangas kertoo.
Hän oli yrittänyt vaihtaa varusteitaan ehjiin vaatevarastolla, mutta varastosta vastaava nuorukainen ei antanut siihen lupaa.
– Upseeri antoi tälle nuorelle miehelle lähdöt sieltä. Hän avasi varaston oven ja tuumasi, ettei pidetä näillä täällä kammiossa vaan annetaan kaikille, jotka niitä tarvitsevat.
Paleltuma ennätti kuitenkin syntyä ennen uusien kenkien saamista. Vanhemmalla iällä vaiva on äitynyt pahempaan suuntaan. Jalka kipeytyy ja puutuu varsinkin talviaikaan, ja sitä on kylvetettävä lämpimässä vedessä monta kertaa päivässä.
– Olemme me kulkeneet lääkärissä, mutta ei siihen minkäänlaista apua ole saatu. Vesihoito on ainoa apu, toteaa Koivukankaan vaimo Aune.
Koivukangas taisteli jatkosodan aikana Karjalan kannaksella, ja hänen joukkonsa etenivät aina Äänisen rannoille asti. Vuoden 1942 tammikuuhun hän toimi osana jalkaväkirykmentti 9:ää ja siirtyi sen jälkeen jalkaväkirykmentti 7:ään.
Hän muistaa, että Suomen rajan ylittämisen jälkeen joukkueenjohtaja käski sotilaita partioon, mutta iso osa vetäytyi tehtävästä. Lopulta partiointitehtävä lankesi Koivukankaalle, joka lähti etenemään tietä pitkin kohti vastapuolen joukkoja. Vastaan tuli jalkamiesten polku.
– Polun poikki meni kaksi puhelinlankaa. Ne roikkuivat alhaalla, ja vedin ne puukolla poikki. Jatkoin matkaa ja sitten näin oikealla puolellani noin 50 metrin päässä kolme venäläissotilasta, joista yksi tähtäsi kiväärillä kohti ja ampui. Hän ampui kuitenkin ohi. Minulla oli konekivääri matkassa. Heittäydyin lumihankeen ja puolustauduin.
Kaksi neuvostoliittolaista sai surmansa tulitaistelun aikana, mutta yksi pakeni kivilouhikkoon.
– Sieltä se ampua napsi, mutta ei osunut. Huusin joukkueenjohtajan avuksi ja ohjeistin pitämään pään alhaalla ja konttaamaan loppumatkan.
Vihollinen saatiin lopulta kiinni ja vangittiin.
Kuolema oli läsnä rintamalinjan tuntumassa. Armoa ei juuri tunnettu. Koivukankaan mukaan joukoissa oli mukana eräs nopealiikkeinen sotamies, jota hän muistaa kerran estelleensä ampumasta.
– Venäläinen nosti kädet pystyyn ja kaatui sitten kentälle. Yritin huutaa, että älä ammu sitä. Olisin halunnut ottaa hänet mieluummin vangiksi.
Toisaalla partiossa ollessaan hän näki partiotoverinsa kanssa ison auton ja 40 jalkamiehen lähestyvän heidän tukikohtaansa.
– Ilmoitin, että miehiä on tulossa valtavan paljon. Saksalainen lentokone laitettiin asialle, eikä vihollisista yksikään enää noussut. Se hävitti kaikki.
Jatkosodassa Koivukangas oli joukkueineen mukana Syvärin joen ylityksessä, joka ei ensin tahtonut onnistua: väsyneet miehet eivät suostuneet yöllä nousemaan ruuhiin, sillä tulituen puuttuminen herätti heissä pelkoa. Päiväsaikaan jokea lähdettiin ylittämään rohkeimpien miesten johdolla. Vastarannalle päästyään jalkaväkirykmentti 9 jatkoi viivytyksettä hyökkäystään Ostajoelle.
Sotapolku.fi-sivusto kertoo Koivukankaan rykmentin palanneen Äänisen rannoilta etulinjaan Vuosalmen luoteispäähän. Paikalla viivyttiin vielä välirauhan solmimiseen syyskuuhun 1944, jolloin alkoi siirtyminen uuden rajan taakse Ruokolahdelle.
Siviiliin pääsemisestä Koivukangas muistaa iloinneensa. Siitä alkoi työteliäs jälleenrakentamisen aika. Sotamuistot kulkivat matkassa: osa käsitteli niitä puhuen, osa vaieten.
– Kyllä niistä keskenään puhuttiin. Kotikylän poikien kanssa käytiin läpi, missä oltiin ja mitä tehtiin. Joskus naurettiinkin. Kaikki eivät sota-ajasta ruvenneet puhumaan.