Varrella metsäisen maantien
näky kulkijan eteen aukenee
se näkymä on peltoa ollut
niittymaanakin heinää kasvanut
sen taatto on muinoin kuokkinut
maa turvana joukkonsa ruokkinut.
Pellon ojat kasvaa nyt puuta
pajupensaita ja kaikkea muuta
saran keskellä kulkee kuja
sammalmatto pehmeä alla
sinitaivas yllä hohtaa
poutapilven silmä kohtaa.
Pellon puolessa välissä
on hirsilato jo lahonnut
ajan hammas on katon syönyt
seinähirsiinkin leimansa lyönyt
oviaukko yhä ammollaan
kai sisäänsä täyttöä odottaa.
Raatajan käsi on kylmennyt
työnjäljet aika vie unholaan
luonto kaiken yllä hiljaa
jälleen pellonkin metsittää
pelto pienikin paljon kertoa vois
muistomerkkinä siellä lato jo ois.