Kävin vierailulla mummini, ainoan elossa olevan isovanhempani luona. Mukaani otin tällä kertaa vanhimman tyttäreni sekä kuopukseni. Mummi asuu valoisassa ja raikkaassa hoivakodissa, jossa on aina iloiset hoitajat vastassa. Hän täytti keväällä kunnioitettavat 96-vuotta, ja viime vuosina ikä on alkanut näkymään niin kognitiivisten toimintojen kuin liikkumisenkin heikentymisenä.
Tälläkin kertaa meidät vastaanotti ystävällinen hoitaja, joka kertoi mummin olevan yhteisissä tiloissa muiden asukkaiden kanssa. Menimme mummin luokse, joka selvästi ilahtui tulostamme. Työnsin hänet pyörätuolissaan omaan huoneeseensa, jotta saisimme rauhassa jutella ja olla yhdessä.
Huoneessa istahdin nojatuoliin ja vedin mummin viereeni. Nostin kuopukseni syliini tervehtiäkseen häntä. Mummin silmät syttyivät, kun hän tarttui toisella kädellään pieneen käteen, toisella silitteli lapsenlapsenlapsensa poskea. Kuopukseni ojensi myös toisen kätensä ja kosketti varovasti isoisomumminsa käsivartta. Oli syvästi liikuttavaa katsella heitä kahta vastakkain istumassa, käsi kädessä toisiaan silitellen.
”Äiti hoitaa”, sanoi yhtäkkiä lempeällä ja selvällä äänellä mummi, jonka puheesta on nykyisin useimmiten hankala saada selkoa. Lapsen näkeminen ja koskettaminen herätti hänessä äidinvaistot. Ehkä hän palasi mielessään aikaan, jolloin omia pikkuisiaan hellin käsin hoivasi.
Ennen hoivakotiin muuttamista mummi asui yksin asunnossa, jonka vastapäätä sattui olemaan päiväkoti. Hänellä oli tapana katsella ikkunasta päiväkodin pihalle ja kertoilla uusimmat käänteet käydessämme. Käsi sydämellään hän kertoi pienestä lapsesta, joka jäi aamuisin aina itkien päiväkodin portille. Kun sitten koitti päivä, jolloin lapsi jäikin iloisesti vilkuttamaan, oli mummi varmasti yhtä iloinen ja helpottunut kuin tuo tuntematon lapsen saatellut äitikin.
Lapsi tartuttaa olemuksellaan elämänintoa. Aikuisesta riippuvainen lapsi voi myös herätellä vanhuksen uinuvia hoivan ja vanhemmuuden vaistoja. Myös lapsi hyötyy nähdessään jo pienestä pitäen ihmisen luonnollisen elämänkulun. Päiväkodit ja koulut saisivatkin tehdä tiivistä yhteistyötä hoivakotien kanssa. Kaikilla olisi toisilleen paljon annettavaa.
Ennen hoivakodista lähtöä menimme kaikki vielä takaisin asukkaiden yhteisiin tiloihin. Pikkuhiljaa ympärillemme alkoi kerääntyä muitakin vanhuksia, jotka halusivat ihastella ja silittää pientä tyttöä. Ne, jotka eivät tuoleillaan itse pystyneet liikkumaan, yhtyivät ihasteluun silmillään ja haparoivilla lauseillaan. Lähtiessämme jäi monta kättä meille verkkaisesti vilkuttamaan.
Viimeisimpänä mummini, joka tapansa mukaan vilkutti käytävän päähän asti. Niin kauan, kunnes ei enää nähnyt meitä.