Seija Tervosen silmiin nousee lämmin hohde, kun puhe siirtyy omiin vanhempiin, Erkki ja Reetta Kamppuriin, ja punaseinäiseen lapsuuskotiin Oulunsalon Varjakassa.
Elämän ylä- ja alamäet ovat vaihdelleet ulkoisesti hennon mutta sisäisesti vahvan naisen matkakumppaneina. Niin elämässä tapahtuu yhdelle ja toiselle.
Viime vuoden lopulla selätetty vaikea sairaus on vain kirkastanut sosiaali- ja terveysalalla 45 vuotta työskennelleen neljän lapsen äidin maailmankuvaa. Lapsuuskodin perintö, vahva elämänusko, on antanut voimia silloinkin, kun kuorma on tuntunut liian raskaalta.
Isän ja äidin rakkaus ja kannustus kaikissa elämänvaiheissa on kasvanut esikoistyttären sydämessä arvokkaaksi timantiksi. Vaikka vanhemmat ovat jo edesmenneitä, tytär tuntee heidän kulkevan yhä rinnallaan.
– Nyt ollaan jo voiton puolella. Melkein kokonainen vuosi meni sairaalassa. Sairaus on nyt remissiossa eli oireet ovat lieventyneet ja osin hävinneet. Loka- ja joulukuussa otetut luuydinnäytteet olivat puhtaita. Lääkitys jatkuu läpi elämän.
– Seuraava jännittämisen paikka on helmikuussa, akuutin lymfaattisen leukemian, verisyövän diagnoosin vähän yli kaksi vuotta sitten saanut Seija toteaa.
Vuoden 2016 syyspuolella Seija alkoi ounastella, että kaikki ei ole kunnossa. Selittämätön kuumeilun kierre ei ottanut loppuakseen. Hän kulki lääkäriltä toiselle. Vasta viides lääkäri määräsi jatkotutkimuksiin. Kun diagnoosi 19.1.2017 annettiin, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: Ei minulla!
Hyvin nopeasti hän sopeutui uuteen tilanteeseen. Heti diagnoosin jälkeisenä päivänä aloitettiin sytostaattihoito. Olo oli rauhallinen, jotenkin epätodellinen. Järkytyksestä huolimtatta hän oli luottavainen.
– Ensimmäistä kertaa olin itse hoidettavana. Siihen asti olin hoitanut aina muita, ensin kotiapulaisena ja sen jälkeen 16-vuotiaana keskussairaalassa sairaala-apulaisen työssä aloittanut Seija toteaa.Sairaalavuosi oli rankka. Hän oli lyhyitä aikoja kotona, mutta tiivis sairaalahoito oli välttämätön monenlaisten takaiskujen vuoksi.
– Hoito oli ensiluokkaisen hyvää. Minulla oli aivan uskomattoman ihanat lääkärit ja hoitajat. Myös oma perhe ja muut läheiset tukivat minua parhaalla mahdollisella tavalla.
– Vaikka välillä tuntui, että mitenhän tässä käy, niin jotenkin samalla vahvistui myös ajatus, että kyllä tästä selvitään.
– Suuri huoli minulla oli siitä, että nuorimmaiseni Emman ylioppilaskirjoitukset alkoivat juuri, ja minä makasin sairaalassa. Onneksi Emman poikaystävä ja tämän perhe sekä tietysti tytön sisarukset ja muut läheiset olivat auttamassa ja tukemassa. Ja niin tyttö sai painaa keväällä 2018 valkolakin päähänsä.
Sairastumistaan Seija kuvaa pysähdyttäväksi kokemukseksi itselleen mutta myös koko lähipiirille. Myös pienet lapsenlapset elivät mummonsa sairaudessa mukana.
– Vanhemman tyttäreni perhe oli katsomassa minua ja he olivat lähdössä takaisin Etelä-Suomeen. Nuorempi lapsenlapsista totesi minua katsoessaan, että sinulla mummo on varmasti jo hiukset, kun tulemme seuraavan kerran katsomaan sinua. Se oli pienen lapsen vilpitöntä positiivisuutta, Seija hymyilee.
Sairaus pisti Seijan elämänarvot uuteen järjestykseen.
– Nyt suhtaudun syvällisemmin asioihin. Minulla on vahvistunut usko siitä, että jokin korkeampi voima ohjaa meitä. Hiljennyn päivittäin.
– Aamulla kiitän siitä, että olen herännyt uuteen päivään. Aamukahvit ja lehden luku kruunaavat aamun. Jos pakkasta on alle -15 astetta, lähden lenkille. Terve liikunnallisuus on kulkenut läpi elämän mukani.
Seija haaveilee osallistuvansa vielä joskus maratonille.
– Jos ei puolikkaalle, niin kymmenen kilometriä ainakin. Osallistuin vielä 2016 Kempele-maratonin puolikkaalle. Takavuosina olin mukana monissa muissakin juoksuissa, esimerkiksi Tervamaratonilla, Julman-Juhan juoksussa useita kertoja ja Rantsilan turvemaratonilla, lapsiinsakin liikunnan ilon siirtänyt Seija toteaa.
– Lapset ja lastenlapset, vastaa Seija, kun kysyy tärkeintä asiaa elämässä.
– Tärkeää on myös terveys, että saisi pysyä kunnossa ja henkinen tasapaino säilyisi.
Seijalla on ollut aikaa miettiä nykyajan ongelmia, jotka säteilevät myös kasvaviin lapsiin ja nuorisoon.
– Ihmisten elämä on nykyään aivan liian kiireistä. Päivä on yhtä juoksemista aamusta iltaan. Ei ole yhtään ihme, että lapset alkavat reagoida. Peruasiat ihmisen arjessa ovat menneet tyystin sekaisin. Ennen oli tärkeää, että perhe ruokailee yhdessä, ja että silloin puhutaan yhteisistä asioista, miten on mennyt koulussa tai harrastuksissa.
– Meillä tästä pidetään edelleen kiinni, vaikka minulla on enää Emma kotona. Myös veljeni perheessä on säilynyt sama, lapsuudenkodissa opittu tapa.
– Ennen lapset tottuivat pienestä pitäen tekemään oman osuutensa kotona. Jokaiselle löytyi tehtävä, joka piti hoitaa.
– Koti oli peruspilari, josta sai tärkeät elämän eväät. Vaikka koti oli köyhempikin, niin kotoa sai mukaana arvomaailman, jota kantaa läpi vuosien mukanaan.
Seijan elämän mottoa ei tarvitse tivata.
– Elämä kantaa! Olen sen itse todeksi kokenut.
Seija Tervonen
Syntyi Oulussa 60 vuotta sitten, muutti 6-vuotiaana perheen mukana Oulunsalon Varjakkaan.
Naimisiin17-vuotiaana. Liitosta kolme lasta, Antti, Hanna (kaksi lasta)ja Ville. Toisesta avioliitosta syntyi Emma, jonka kanssa asuu Oulussa. Jää kohta yksin asujaksi, kun tyttö muuttaa omilleen.
Oli yhden kauden Oulunsalossa kunnanvaltuutettuna ja Oulussa liikuntalautakunnan jäsenenä.
Muutti vuonna 2000 Oulunsalosta Ouluun.