TYRNÄVÄ Neljä päivää. Kymmenkunta rakkoa. 220 000 askelta. 176 kilometriä. Vajaat 18 000 kulunutta kaloria.
2,5 matkalle haihtunutta kiloa.
– Jossain vaiheessa mietin, että miksi kiusaan taas itseäni. Voisin olla laiturilla onkimassa ainoalla lomaviikollani. Mutta ajatus haihtui nopeasti, naurahtaa tyrnäväläinen Jarkko Vimpari.
Hän osallistui jo kolmatta kertaa maailman suurimpaan marssitapahtumaan, De Vierdaagse - Nijmegeniin. Hollannissa vuosittain heinäkuun puolivälissä järjestettävä marssi kerää reilut 45 000 osallistujaa. Heistä noin 6 000 on sotilaita, aktiivipalveluksessa olevia tai reserviläisiä.
Vimpari kuuluu jälkimmäisiin. Reservin kapteeni osallistui ensimmäiselle Hollannin marssille vuonna 2014.
– Ajatus kyti vuosien ajan. Kun edellisenä syksynä lausuin ajatukseni ääneen, oli lopulta pakko lähteä julkisen paineen alla, mies hymyilee.
Mistään leppoisasta sunnuntaikävelystä ei ole kyse. Tänäkin vuonna lämpötila huiteli yli 30 asteessa, kosteusprosentti oli 100. Sotilailla päivittäinen kävelymatka on 38-50 kilometriä. Marssialustana on asvaltti ja selässä vähintään kymmenen kiloa painava reppu.
Neljän päivän ajan kävellään aamuvarhaisesta iltapäiväviiteen, jolloin marssijoiden on palattava Nijmegenin kaupunkiin. Sen jälkeen käynnistyvät huoltotoimenpiteet – niin oma huolto kuin kavereiden auttaminen. Yöunet jäävät vähälle.
– Itse olen nukkunut keskimäärin puolitoista tuntia per yö. Yhteispohjoismainen lääkintähuolto ei ole vastannut vaatimuksia, joten huolehdimme jalkojen teippauksesta ja rakkojen hoidosta itse, Jarkko Vimpari kertoo.
Rakkoja hän ei pidä pahimpana koettelemuksena.
– Ensimmäisellä marssilla tuntui kuin koko ajan lyötäisiin pesäpallomailalla jalkaan. Kotimaassa pari numeroa liian iso kenkä muuttuu pieneksi koko jalan turvotessa. Rakkojen takia ei voi keskeyttää. Mutta jos lonkkaan tai polveen sattuu, niin kyse voi olla jostain suuremmasta.
Toisella marssillaan viime vuonna Vimpari joutui heittämään suorituksen kesken, mutta sen hän tiesi jo etukäteen. Kaksi viikkoa ennen marssia hän loukkasi polvensa, mikä ei kolmantena päivänä mäkisessä maastossa enää kestänyt rasitusta.
– Yleensä tuska kumuloituu loppua kohden. Mutta jokainen askel vie lähemmäs maalia.
Vuonna 2006 marssi jouduttiin keskeyttämään ensimmäisen kerran pitkän historiansa aikana: kaksi marssijaa kuoli kuumuuden vuoksi ja tuhannet keskeyttivät. Nyt marssijat selvisivät lämpöhalvauksilla ja auringonpistoksilla.
– Ambulansseja kulkee päivittäin. Mutta pelkkään rasitukseen ei kuole. Yleensä taustalla on jokin sairaus, Jarkko Vimpari sanoo.
Marssin järjestäjät seuraavat suoritusta tarkkaan. Repun on painettava tyhjillä vesipulloillakin vaaditut kymmenen kiloa. Jos tarkastuspunnituksissa määrä ei täyty, koko joukkueen suoritus hylätään. Tämän jälkeen kilpailijat voivat jatkaa yksilöinä – kiinni jäänyt sen sijaan joutuu keskeyttämään.
Vimpari sanoo 50 kilometrin kävelyn reppu selässä olevan fyysisenä rasitteena maratonia kovempi suoritus.
– Parasta on päästä mittamaan oma kykynsä. Kivulle ja väsymykselle ei saa antaa periksi vaan on jatkettava eteenpäin. Ne, jotka ovat marssilla käyneet, arvostavat suorituksen korkealle, hän jatkaa.
Puhe kääntyy hetkeksi varusmiespalvelukseen. Vimpari ei anna arvoa hirveästi varusmiesten kunnon mittaamiseen cooper-testin avulla.
– On vaikea tunnistaa sellaista sotilaallista tilannetta, missä kyseisestä suoritusta tarvittaisiin. Sen sijaan sotilaan pitää pystyä liikkumaan jalkaisin paikasta toiseen pitkiäkin matkoja ja säilyttää taistelukunto myös rankankin suorituksen jälkeen. Siksi palvelusaikana pitäisi marssia paljon enemmän.
Hollannissa marssivat sotilaat käyttävät asunaan maastopukua. Suomalaisilla on käytössään rauhanturvaajien helleasu, jonka hengittävyys on muita maastopukuja parempi.
Jalassa tulee olla maihinnousukengät. Omiakin kenkiä saa käyttää, kunhan ne näyttävät sotilaskengiltä.
– Ensimmäisen marssin kävelin puolustusvoimien maihareilla. Kyllä niillä kävelee, mutta parempiakin on saatavilla, Jarkko Vimpari summaa.
Reserviläistausta ei ole tyrnäväläiselle ainoa syy, miksi hän haluaa kisata sotilaiden sarjassa. Sotilaat nimittäin majoittuvat sotilastukikohdassa aivan lähtöpaikan vieressä. Koska osallistujia on paljon, monet siviilikävelijät joutuvat hankkimaan majapaikkansa jopa parinsadan kilometrin päästä.
– Se taas lyhentäisi yöunia entisestään. Lisäksi mukaan pääsevät siviilit arvotaan, sotilaana matkaan pääsee varmasti. Arvonnan syynä on osallistujamäärän rajaaminen, sillä tiet eivät yksinkertaisesti vedä enempää ihmisiä. Elämä multikansallisessa sotilasleirissä on osa isoa elämystä.
Ensimmäisellä kerralla Vimpari oli mukana Suomen rauhanturvaajien joukkueessa, vaikkei itse rauhanturvaaja olekaan. Toisella kertaa hän kisasi yksilönä, sillä joukkuetta ei saatu kasaan. Tänä vuonna hän käveli 16 kaverinsa kanssa Team Arctic Lifestyle Finland -joukkueena.
– Olisin lähtenyt mukaan myös vuosina 2015-16, mutta päätin antaa perheelle yhteistä kesäloma-aikaa.
Sotilaat kävelevät parijonossa. Edellä kulkevan reppu on seuraavasta marssijasta kyynärpään mitan päässä. Muodon tiiveys johtuu tarkastuspisteistä, sillä joukkueen on mentävä niistä aina yhtä aikaa läpi.
Henkeä ylläpidetään marssilauluilla.
– Me lauloimme tällä kertaa Yhtä pientä elefanttia, Jääkärimarssia tai Sillanpään marssilaulua – muun muassa.
Suomalaisilla oli nyt ensimmäistä kertaa vuonna 1909 käynnistyneen marssin historiassa oma sotilasdelegaatio. Mukana oli 170 marssijaa. Aktiivisesti Tyrnävän reserviläisissä toimiva mies uskoo suomalaisten määrän lisääntyvän, kun tieto tapahtumasta leviää.
Hollantiin vetää ennen kaikkea tunnelma.
– Katujen varsilla ja jopa talojen katoilla on kannustajia. Miltei jokaisella kylässä torvisoittokunta soittaa. Paikallisille tapahtuma on todella kova juttu. Kannustan kyllä mukaan. Fyysisenä suorituksena se ei ole mahdoton. Pahin haaste on korvien välissä.
Ihan kylmiltään Nijmegeniin ei tosin kannata lähteä. Valmistautuminen vaatii pitkiä lenkkejä. Ennen ensimmäistä marssia Vimpari käveli marraskuusta heinäkuun alkuun reilut 800 kilometriä lähes parinkymmenen kilon painoinen reppu selässään. Tälle vuodelle valmistautumiskilometrejä tuli alle 300.
– Tyypillinen lenkki on 25 kilometriä, jolloin kierrän Markkuun ja Isosuontien kautta. Repussa on 12 kilon kahvakuula, vettä, ensiaputarvikkeita ja ruokaa. Lähtöviivalla kymmenkiloinen reppu tuntuu sitten kevyeltä, hän kertaa.
Mieleen on jäänyt vuoden 2014 kevään viimeiset lumet, jolloin Vimpari harjoitteli aktiivisesti lähestyvää koitosta varten. Hän käveli Kotimetsässä olevaa 1,5 kilometrin pururataa kahdeksan tuntia putkeen vetäen samalla painavaa ahkiota.
– Jossain vaiheessa naapurit tulivat kyselemään, että olenko ihan pöljä, Jarkko Vimpari nauraa.
Ei Hollanti suinkaan ole ainoa paikka missä hän on marssinut. Hikeä on vuotanut niin Virossa, Espanjassa kuin Yhdysvalloissa. Viikon päästä hän marssii Skandien vuoriston yli Ruotsista Norjaan. Matkaa kertyy 58 kilometriä.
Entä Nijmegen?
– Ensi vuonna uudelleen. Kun palasin tämän vuoden reissulta, olisin voinut lähteä saman tien uudestaan.
