Iso perhe oli aina tyrnäväläisen Annukka Suotula-Ervasti haave. Kun hänestä tuli kahden pojan äiti, lapsiluku ei tuntunut täydeltä. Kolmas raskaus ei kuitenkaan ollut vaihtoehto.
– Molemmat raskaudet olivat hankalia. Olisin voinut synnyttää ja saada lapsia, mutta en olla raskaana. Kun sairaalasta sanottiin, ettei seuraava kerta todellakaan ole helpompi, unohdin haaveeni.
Syytä ison perheen kaipuuseen Annukka Suotula-Ervasti ei osaa sanoa. Ehkä hän halusi elämään vipinää ja touhua. Lapsirakkaus ainakin oli vahva.
Nykyään perheeseen kuuluvat kahden biologisen pojan lisäksi kolme sijaispoikaa, iältään 8-, 13- ja 14-vuotiaat.
Sijaisvanhemmuuteen Annukka ei hypännyt kylmiltään. Hänen perheensä toimi aluksi tukiperheenä. Sitä kautta heille päätyivät myös sijaispojat.
– Tukiperhetoiminta ei johda automaattisesti sijoitukseen. Yleensä kevyttuki riittää. Meille kävi niin, että kiinnyimme poikiin tukiperheaikana, emmekä voineet ajatellakaan heidän menevän muualle asumaan, kun tilanne vaati pysyvämpää sijoitusta.
Tukiperheenä toimimisen ansiosta perhe ja pojat ennättivät tutustua toisiinsa hyvin. Pitkä yhteinen historia todennäköisesti teki sijoituksista helppoja. Tärkeää Annukka Suotula-Ervastista oli myös se, että ensimmäisen sijoituksen tapahtuessa hänen omat poikansa olivat jo riittävän isoja.
– En aikoinaan ajatellut, että perhe kasvaisi ihan näin isoksi, mutta näin on vain käynyt.
Äitiydessä Annukka Suotula-Ervasti esimerkkinä on toiminut hänen äitinsä Leena.
– Äiti oli huolehtivainen. Sain häneltä suuren sydämen. Häneltä kumpuaa myös tietynlainen tarkkuus ja jämäkkyys.
Annukka muistaa äitinsä laittaneen lapset aina etusijalle ja tinkineen omastaan. Yrittäjä-äidillä oli monta rautaa tulessa, ja vaikka vapaa-aikaa oli vähemmän, yhteistä touhua riitti perheyrityksessä.
– Ennen joulua oli ihana tehdä kaikenlaista. Yölläkin väännettiin yhdessä joulukukka-asetelmia.
Lapsuus oli onnellinen, mutta aikuisena Annukka ei ole päässyt kokemaan äiti–tytär-suhdetta. Lapsuuden perhe kohtasi tragedian. Annukan isosisko teki itsemurhan, ja se järkytti koko perhettä.
Annukka muistaa äitinsä masentuneen. Sairaus muutti tätä, ja vanhemmille tuli avioero.
Suhde äitiin muuttui. Sitä Annukka pohti usein.
– Koin ajoittain vihankin tunteita sekä siskoani että äitiäni kohtaan. Mietin, miksi he eivät jaksaneet. Ajan myötä ymmärrykseni on kasvanut.
Annukka astui vanhemman rooliin omalle äidilleen. Hän alkoi huolehtia tämän asioita, välillä enemmän ja välillä vähemmän.
– Pitkän aikaa halusin äidin takaisin, ja tein kaikkeni sen eteen. Piti hyväksyä, että sitä ei tule tapahtumaan. Yksi päivätoiminnan ohjaaja avasi silmäni sanomalla sen suoraan.
Äidistä ei tullut aikuisiän äitihahmoa Annukalle. Tukea hän on saanut silti muilta, etenkin äitipuolelta ja isältään.
– Opin ymmärtämään, ettei kukaan silti korvaa oikeaa äitiä. En minäkään sijaisäitinä voi korvata biologista äitiä. Olen vain mahdollisimman hyvä varaäiti.
Nykyään tilanne on hyvä. Etenkin äitienpäivä on silti vaikea hetki Annukalle.
– Juhlapäivät ovat aika kipeitä, ja mieluummin välttäisin niitä. Onkin käynyt niin, ettei äitienpäivää ole vietetty erityisesti tai isommin.
Äitinä Annukka Suotula-Ervasti haluaa olla niin biologisille kuin sijaislapsille mahdollisimman tasapuolinen ja tasavertainen. Sijaisperheessä syntyy helposti ristiriitoja, joita Annukka itse ei haluaisi olevan.
– Ristiriitoja ei voi kuitenkaan estää. Niitä tulee vängällä, kun lasten taustat ovat erilaiset.
Poikien kanssa hän on keskustellut paljon. Rajat ovat olleet tarvittaessa tiukat.
– Rajat antavat turvallisuutta. Ei ole lasten tehtävä huolehtia asioista. Sen opin nuoruudestani.
Silti sijaisäitinä Annukka kokee riittämättömyyden tunteita, vaikka hän tietää tavallisen perhearjen riittävän.
– Enhän minäkään ole superäiti, vaan tavallinen ihminen. Onneksi meillä on harvinaisen hyvät välit lasten biologisten vanhempien kanssa. Saan heiltä paljon tukea.
”Sen piti olla elämäni onnellisinta ja huolettominta aikaa. Olihan minulla juuri saatu ajokortti taskussa, nuoruuden huumaa & kesäkin kolkutteli ovella. Sinä toukokuisena päivänä menetin kaksi elämäni tärkeintä ihmistä, siskoni ja sinut tai sinä oikeastaan hiivuit hiljaa pois.
En tiiä kumpi oli rankempaa se, kun läheinen kuolee yllättäen vai se, kun seuraa rakkaan ihmisen kuihtumista, koittaen löytää kaiken keinon saadakseen hänet takaisin elämään. Molemmat menetykset ja surut muuttaa muotoaan, sisko oli lopullisesti poissa ja se piti käsitellä niin.
Kymmenen vuotta siinä meni, sen jälkeen pystyin käymään itkemättä haudalla tai sen jälkeen itkin haudalla vain jouluna ja muina tärkeinä päivinä, nyt itken enää harvoin.
Äiti, sua kaipaan kovasti edelleenkin, mutta sekin on muuttanut muotoaan. Ainakin kymmenen vuotta siinäkin meni, taistelin niin kovasti, että olisin saanut sinut takaisin sellaisena kuin olit ennen, mutta lopulta piti tajuta, että tuota taistelua en voi enää jatkaa, olisin väsynyt itsekin.
Oli jatkettava elämää. Mutta sattuu, välillä sattuu todella kovasti. Varsinkin vaikeina aikoina sitä ajattelee, että kunpa vois juosta sun luo huoline ja murheineen. Iloja on helpompi jakaa, huolilla ei viitsi sinua kuormittaa. Joskus olen tuntenut vihaa, miksi et jaksanut, miksi sairaus vei voiton. Vihaa en ole tuntenut pitkään aikaan, on täytynyt ymmärtää, että sairaus on muuttanut sinut, etkä sitä itse ole valinnut.
Äiti, sain sulta suuren sydämen, vähän turhankin suuren.
Opetit sen miten välittää ja huolehtia toisista. Olit aika topakka ja tarkka, paljon on noista tarttunut tapoja itsellenikin, vaikka jotkut asiat taas olen halunnut tehdä ihan päinvastoin, uhmaten sinun oppeja.
Suuren sydämen vaikeutena on ollut se, että minun on pitänyt opetella huolehtimaan myös itsestäni, lentokoneen turvallisuus ohjeissakin sanotaan, laita happinaamari ensin itselle ja auta sitten vasta toisia. Tuota jos ei muista, niin äkkiä unohtaa itsekin hengittää.
Äiti, siitä tulee tänä keväänä jo kuluneeksi 25-vuotta ja on pitänyt oppia hyväksymään se tosia asia, että olet siinä vaikket oikeasti olekaan…”