Kun Toivo Hemmilä oli 17-vuotias, hän otti sukset kainaloonsa, hyppäsi bussin kyytiin ja matkasi Rantsilaan ensimmäisiin kansallisiin hiihtoihinsa. Vuosi oli 1958. Alle 18-vuotiaiden sarjassa matkaa oli kymmenen kilometriä.
– Lähdin sillä mielellä hiihtämään, etten ainakaan olisi viimeinen, Hemmilä toteaa kotonaan Limingassa.
– Voitin! Sitä ihmettelin. Kun oli palkintojenjako, huomasin että toisen palkinnon nappasi Kuusamon Erä-Veikkojen Osmo Karjalainen. Hän oli siihen aikaan Suomen parhaita nuoria hiihtäjiä, Toivo Hemmilä, 78, jatkaa.
Sittemmin olympialaisiinkin osallistuneen Karjalaisen voittaja kiinnosti kuusamolaisia.
– He tulivat Tyrnävälle katsomaan, että minkälaisesta paikasta olen lähtöisin, hän hymyilee.
Koko ikänsä urheillut Hemmilä tiesi olevansa hyvässä kunnossa. Tyrnäväläispojat polkivat omat latunsa ja harjoittelivat pelloilla sekä metsissä. Kotitilalla Leppiojalla toivottiin traktoria tilan töihin, mutta Toivo Hemmilän isä halusi hoitaa työt perinteisesti hevosella. Sekin kasvatti kuntoa.
– Voimalla ennen hiihdettiin. Oli jonkinlaisia voiteita, mutta jokainen laittoi sitä mitä sattui löytämään. Suvikelillä käytettiin kynttilää.
Hemmilän mieleen ovat jääneet myös vanhemman Antti Matinollin järjestämät poikaleirit Valistustalolla.
– Antti piti 6-16 -vuotiaille pojille leirejä. Ne olivat hyvin suosittuja. Sieltä saatiin vahva tuntuma urheiluun. Neljän pojan voimalla sinne lähdettiin meiltäkin. Matinollin Antti sytytti tyrnäväläispojat urheiluun.
Ensimmäiset suksensa hän muistelee olleen isänsä tekemät. Talvella kolmikilometrinen koulumatka taittui reippaasti suksilla.
– Peltoja myöten mentiin, mutta piikkilangat välillä haittasivat.
Menneistä kilpailuista mieleen on jäänyt myös Temmeksellä järjestetty Lakeuden hiihto, johon tuli osallistujia ympäri Oulun lääniä. Senkin Toivo Hemmilä voitti.
– Armeijaan mennessäni moni tiesi voitostani. Varusmiesajalta ovat myös tärkeimmät mitalini: vuoden 1962 Pohjan Prikaatin mestaruuslaatta ja massahiihdon viestihopea. Mestaruus oli siihen aikaan iso sana.
Myös juoksu on ollut pitkään Hemmilän lajivalikoimassa. Hän tuumaa kilpailleensa kaikissa lähiseudun kunnissa.
– Nyt rupean taas liikkumaan, kun saan jalan kuntoon. Vanha, lapsuuden pyöräonnettomuus vihoittelee, vaikka jalka korjattiin 30 vuotta sitten. Pitää liikkua, muuten alkaa maha kasvaa, urheilija tietää.
Usein ladulla urheilija joutui antamaan kaikkensa ja vähän enemmänkin. Hemmilä muistelee erästä Tervahiihtoa, jolloin hän veti letkaa Muhokselle ja vielä palatessa Madekoskelle saakka. Kun latu näkyi kolmena, päätti hän siirtyä syrjään.
– Minulla oli leipäpala taskussa. Siitä sai taas sen verran voimaa, että pystyi jatkamaan.
Myös elämäntyönsä Toivo Hemmilä teki urheilun parissa. Vuonna 1974 hänet valittiin Limingan kunnalle liikuntapaikkojen hoitajaksi.
– Sainilan Ossi ja Pietilän Seppo olivat tuttuja urheiluhommista. He tuumasivat, että hae. Se on sun paikka! Ja niinhän minut valittiin. Vuonna 2005 jäin eläkkeelle.
Vielä 70-luvulla hiihtäjiä palveltiin pääosin perinteisen laduilla. Hemmiläkin huomasi, ettei Limingan hiihtopaikoissa päässyt testaamaan vapaata tyyliä.
– Kävin Vuokatin urheiluopistolla kursseilla, missä näytettiin uutta tyyliä. Rupesin sitten Liminkaan palattuani kyselemään maanomistajilta voisiko latua laajentaa. Kun saatiin ladut levennettyä, myös vapaan hiihtäjiä alkoi näkymään. Itse olen enemmän perinteisen miehiä, vaikka olen kyllä vapaallakin hiihtänyt. Kerran esimerkiksi Tervahiihdon 40 kilometrin matkan vähän reiluun kahteen tuntiin.
Aluksi ladut tehtiin vuokrakelkoilla. Vasta myöhemmin kunta hankki oman moottorikelkan.
– Kun jäin eläkkeelle, kuntaan saatiin latukone. Mutta kävin vain testaamassa sitä, en ole sillä latuja koskaan tehnyt.
Urheilu on edelleen vahvasti Toivo Hemmilän elämässä läsnä. Televisiosta hän katsoo kaikki hiihto- ja juoksukilpailut. Hän on tuttu näky myös alueella järjestettävissä urheilutapahtumissa.
– Uusia lapsia ja nuoria pitäisi saada hiihtoon mukaan. Mutta jotta pärjää, pitää treenata. Niin me ennenkin tehtiin. Ja kun huomasimme, että jossain oli kilpailu, lähdimme sinne.
Onko Hemmilälle jäänyt mitään hyvää juttua mieleen menneistä kisoista?
Mies hymyilee. Onhan niitä vaikka kuinka.
– Kerran Rantakylässä oli sarjahiihdot. Olin kilpailemassa ja huusin edellä menneelle miehelle ”latua!”. Samalla tekohampaat lensivät suusta. Jouduin ne tietysti hakemaan. Kun laitoin ne suuhun, ne olivat täynnä lunta. Sillä kerralla hävisin sekunnin voittajalle, Toivo Hemmilä naurahtaa.