Toivo toimii Matin silminä – Opas­koi­ra ei ole yleinen näky la­keu­del­la

Matti Laurilan mukaan suurin osa ihmisistä tietää miten opaskoira kohdataan. Hän sanoo suhtautumisen näkövammaisiin olevan muutoinkin hyvä. Ihmiset ovat ystävällisiä ja tarjoavat apuaan. – Myös Helsingissä. Kun sain kepin käyttööni, huomasin Helsingin olevan täynnä ystävällisiä ihmisiä. Toivon kanssa Laurila on tehnyt yhteistyötä muutaman kuukauden ajan.

Kuva: Sauli Pahkasalo

Kempele – Toivo, tänne!

Kaksivuotias labradorinnoutaja astelee eteiseen rauhallisesti, sillä se tietää mitä tuleman pitää. Matti Laurila asettelee Toivon päälle työasun – opaskoiravaljaat – ja ohjaa koiran ulos.

– Etsi oikea suojatie!

Toivo ohjaa Laurilan tutulle reitille. Kun isäntä kehottaa reippaampaan vauhtiin, koira tekee työtä käskettyä. Ennen suojatietä Toivo iskee jarrut pohjaan.

– Tässä vaiheessa opastettavan tulee tehdä päätös turvallisesta ylimenosta. Koiraa ei ole koulutettu seuraamaan autojen tai liikennevalojen ääntä, Matti Laurila kertoo.

Ensimmäisen kerran Laurila tapasi Toivon keväällä Helsingissä, Opaskoirakoulun järjestämässä kahden viikon yhteistoimintakoulutuksessa. Kaksikolla synkkasi välittömästi. He jakoivat saman huoneen, leikkivät tavaran piilotusta ja tutustuivat.

Kun kello soi aamulla, oli musta kuono Matti Laurilan vieressä ennen kuin hän ehti silmänsä aukaista.

– Toivo on hyvin sosiaalinen, sopeutuvainen ja huippurauhallinen, hän kiittelee.

Viikon verran pari opetteli tuttuja reittejä Kempeleessä ja Oulussa yhdessä opaskoirakouluttajan kanssa. Sitten Toivo muutti asumaan Matti ja Vuokko Laurilan kotiin.

Ajatus opaskoiran hankkimisesta heräsi ilmoille tosin jo viitisen vuotta sitten. Matti Laurila oli kävelymatkoillaan törmäillyt liikennemerkkeihin ja välillä eksynytkin hetkeksi suunnasta, joten vaimo mietti, olisiko opaskoirasta hyötyä.

– Luulin, että opaskoiria myönnetään ainoastaan täysin sokeille. Näin ilmeisesti on joskus ollutkin, muttei enää. Vuoden 2017 keväällä Oulun yliopistollisen sairaalan liikkumistaidon ohjaaja arvioi, että vaikeasti heikkonäköisenä minulla olisi riittävät perusteet opaskoiran saamiseen.

Käytännössä Matti Laurila onkin täysin sokea. Lapsena todettu retinitis pigmentosa – tuttavallisemmin verkkokalvorappeuma – on edennyt niin pitkälle, että Laurila näkee vielä aavistuksen sivulle. Niin paljon, että hän voi käydä hitaalla juoksulenkillä vaimonsa tai parin muun juoksukaverin kanssa, mutta niin vähän, että jo 14 vuoden ajan hän on käyttänyt apuna valkoista keppiä.

– Pyöräilyn lopetin kolmekymppisenä. Autoa en ole ajanut koskaan. Nyt pyöräilen tandemilla. Toivon myötä haaveilen juoksulenkeistä koiran kanssa.

Oysin lausunnon jälkeen Matti Laurila pääsi Helsinkiin kahden päivän orientoitumiskurssille. Siellä hän pääsi kokeilemaan yhteistyötä opaskoirien kanssa. Tarjolla oli myös paljon tietoa.

– Sen jälkeen päätin anoa omaa koiraa. Sain kouluttajilta puoltavan lausunnon.

Toivon omistaa Näkövammaisten Keskusliiton pyörittämä Opaskoirakoulu. Laurilan käyttöön sen on vuokrannut yliopistosairaala.

– Toivo on pehmeä soteapuväline, 55-vuotias mies hymyilee.

Ensimmäiset puolitoista vuotta Toivo varttui kasvatustehtävään valitussa perheessä. Opaskoirakouluun se siirtyi puoleksi vuodeksi. Oppimisprosessi on yhä kesken. Matti Laurila itse arvelee kestävän vuoden päivät ennen kuin yhteistyö opastajan ja opastettavan välillä toimii saumattomasti.

– Se on yllättänyt, että ajatusten yhteensovittaminen on ollut niin työlästä. Koira parhaansa ymmärtää ja ihminen tietää, mutta se kestää, että opimme luottamaan toisiimme. Vielä on jotain mystisiä asioita Toivon käyttäytymisessä. Esimerkiksi se, että Toivo jännittää oikealla puolella kävelemistä. En tiedä olenko joskus astunut vahingossa sen kintuille tai joku pyöräilijä on tullut liian läheltä, että se on säikähtänyt. Vasemmalla puolella se kävelisi paljon mieluummin.

Tuki ongelmatilanteisiin on puhelimen päässä. Opaskoirakoulun ohjaajat myös vierailevat opaskoirien luona.

– Yhdessä vaiheessa ihmetytti, kun Toivo löi jarrut päälle aina kun lähestyimme Salea. Leikillisesti mietin, että vierastaako se Arinaa. Kouluttaja huomasi koiran pelkäävän kaupan edessä oikealla puolella olevaa mainostaulua. Nyt kun menen kauppaan, on Toivo vasemmassa kädessä. Ongelma on poissa, Laurila kertoo.

Opaskoira ei ole kovinkaan tuttu näky lakeudella. Tällä hetkellä Toivo on Opaskoirakoulun antamien tietojen perusteella alueen ainoa opaskoira. Oulussa niitä on kuusi.

– Vammaiskyytejä tekevien taksikuskien mukaan Kempeleessäkään ei ole opaskoiraa ollut kenelläkään käytössä ainakaan pariinkymmeneen vuoteen, Matti Laurila tietää.

Siksi on hyvä muistuttaa, miten työtään tekevään opaskoiraan tulee suhtautua. Alkukokemukset ovat olleet Laurilan mukaan poikkeuksetta positiivisia. Suurin osa ihmisistä tietää, ettei valjaissa olevaan koiraan saa ottaa kontaktia esimerkiksi silittämällä.

– Minulle saa kyllä tulla juttelemaan, hän naurahtaa.

Opaskoiran tunnistaa valjaista, joissa on selän päälle taivutettu kahva. Näkövammainen pitää siitä kiinni ja tunnistaa siten koiran liikkeistä erilaisia asioita. Koira työskentelee liikenteessä koulutuksessa opittujen kaavojen ja sääntöjen mukaisesti, ja poikkeamat niistä voivat hämmentää tärkeän työn tekijöitä.

Kun opaskoiran kohtaa liikenteessä, on suositeltavaa olla pysähtymättä. Opaskoiran kanssa liikkuvaa on myös kohteliasta väistää tien toiselle reunalle. Omaa koiraa ei saa päästää nuuhkimaan opaskoiraa tai tämän omistajaa.

Pyöräilijöille Laurilalla on toive: ohittakaa rauhallisesti.

– Koira ei ole kone. En itse välttämättä tajua, jos koira onkin keskellä tietä. Siksi vauhdin pudottaminen olisi hyvä ratkaisu. Koiralla on hyvä näkö, mutta syvyysnäkö puuttuu. Se ei siis osaa hahmottaa, onko vastaantuleva kuinka kaukana.

Opaskoira oppii muutaman tutun reitin, mutta ”karttaa se ei osaa lukea”. Omimmillaan Toivo on kotiympyröissä Santamäessä, mökillä Hailuodossa ja Laurilan työpaikalla Oulussa.

– Vaikka koira onkin rutinoitunut tiettyihin asioihin, se on silti koira. Henkisesti opastus on sille iso ja vaativa työ. Jos käyt koiran kanssa kymmenen kilometrin lenkillä, se voi olla sen jälkeen hyvinkin virkeä. Tunnin opastuksen jälkeen opaskoira on poikki ja saattaa nukkua kaksi tuntia, Matti Laurila muistuttaa.

Jos yhteistyö hioutuu seuraavan vuoden aikana vielä paremmaksi, jatkaa Toivo Laurilan opastamista vielä kahdeksan vuoden ajan. 12-vuotiaana opaskoirat nimittäin pääsevät eläkkeelle.

– Toivo on minulla töissä, mutta se on meille myös tärkeä perheenjäsen. Onhan se tuonut työtä tullessaan, mutta on Toivosta ollut apuakin. Enää minulla ei ole törmäilyistä kuhmuja otsassa, Matti Laurila summaa.