Lottapuku on lumijokiselle Toini Niemelälle (o.s. Ylilauri) arvokas muisto menneiltä vuosilta. Toinin tytär Aino Niemelä nostaa harmaan puuvillapuvun esille kaapin perukoilta. Pukua on käytetty hiljattain, sillä se on käynyt mutkan elokuvan kuvauksissa.
– Eipä taitaisi puku enää päälleni mahtua, Toini naurahtaa tuvan sohvalla istuessaan.
Vuoden 1944 marraskuussa Lotta Svärd ry lakkautettiin Neuvostoliiton asettamiin rauhanehtoihin vedoten ja lottapukujen järjestötunnusten käyttö kiellettiin. Tuolloin lakkasi myös Lumijoen lottatoiminta. Sodan jälkeinen epävarmuus heijastui monella tapaa lottapukuun: osa lottina toimineista piilotti pukunsa, osa ompeli siitä käyttövaatteita ja osa hävitti koko puvun.
– Lumijoella lottapuvut laitettiin talteen. En muista, että niitä piiloon olisi kuitenkaan laitettu, Toini kertoo.
96-vuotias Toini muistaa päivän, jolloin talvisota alkoi. Viesti sotaan lähtemisestä tuotiin myös heidän kotiinsa Kankaanpääntien varteen, vaikkei talossa ollutkaan vielä talvisodan alkaessa sotaan lähtijöitä.
– Mies kulki joka talossa ja kertoi, että pitää kokoontua kylälle. Meillä isä oli liian vanha sotaan ja pojat liian nuoria.
Lähes 80 vuoden takainen näky palaa Toinin mieleen: kymmenittäin miehiä seisomassa rivissä, valmiina lähtemään Raatteentielle. Miehet marssivat Liminkaan ja osa kylän väestä saatteli heidät asemalle saakka.
Joukot koottiin junanvaunuihin.
– Miehet olivat hiljaisia. Hevosetkin lastattiin vaunuihin, ja ne potkivat vaunuissa ja siitä kuului hirveä töminä, Toini kuvailee.
Moni lumijokinen ryhtyi vapaaehtoisesti lotaksi. Nyt heistä on jäljellä enää Toini. Pikkulottia sen sijaan on vielä Lumijoella useampia.
Toini aloitti lottana 18-vuotiaana. Työtehtävistä pääosa oli Lumijoella ja osa Limingassa. Kotikylällään hän työskenteli lottakahvilassa, joka sijaitsi suojeluskuntatalon eli nykyisen kunnantalon vieressä.
– Lottakahvilassa tehtiin itse kaikki. Paljon siellä kävi myös oman kylän väkeä. Paljon treffejä sovittiin sinne, Toini kertoo.
Miesten lähtö rintamalle sysäsi lähes kaikki työt naisten harteille. Maatalon arkeen kuuluvien töiden ohella naiset ahkeroivat auttaakseen sotilaita. Rintamalle lähetettiin muun muassa lottien ja pikkulottien loihtimia leipiä ja villasukkia. Auttamishalu oli voimissaan.
– Hyvin ahneesti kaikki naiset kävivät ompeluseuroissa, Toini toteaa.
Toini muistaa, kuinka Limingan kouluilla majoittui 1300 miestä talvisodan aikaan joulukuussa. Hän oli mukana joukkomuonituksessa.
– Pottuja kuorittiin käsin kansanopiston saunassa. Se oli kova homma, kun oli niin kylmä.
Sotavuosista Toinin mieleen on jäänyt jatkuva pelko siitä, kuka palaa kaatuneena kotiin. Sota kesti vuosia, joten hänen veljensä Veikkokin joutui rintamalle. Velipoika kuitenkin palasi kotiin -tosin haavoittuneena.
Kotirintama muisti sodassa olevia miehiä lähettämällä kirjeitä. Toinillakin oli useampia kirjekavereita.
– Kirjeenvaihto aloitettiin tuntemattomana. Sukulaiset antoivat osoitteita. Minulla oli Pyhäjoelta yksi kirjekaveri, jonka kanssa vaihdoin kirjeitä koko sota-ajan, Toini kertoo.
Tammikuussa 1942 tuli yksi kirje, joka kiinnitti hänen mielenkiintonsa. Tuntemattomana käytyä kirjeenvaihtoa kesti toista vuotta. Lopulta selvisi, että kirjekaveri oli luohualainen Martti Niemelä, joka palveli laivastossa ja jolla sattui olemaan Lumijoella sukulaisia. Nuoret tapasivat ensimmäisen kerran sattuessaan samaan kyläpaikkaan Lumijoella. Siitä alkoi seurustelu, joka johti alttarille saakka. Nuoripari muutti kolmeksi vuodeksi Karjalohjalle. Sen jälkeen he palasivat Lumijoella Toinin isän toiveesta.
– Ei se siellä Karjalohjalla yhtään hullumpaa ollut, mutta mieli veti koko ajan tänne takaisin, Toini tuumaa.
Muuton yhteydessä pihaan istutettiin vaahtera. Kasvaessaan puu on saanut todistaa Toinin elämän etenemisen: kahden lapsen syntymän, työteliäät jälleenrakentamisen vuodet, varhaiset aamut, jolloin perheenäiti suuntasi töihin Ojantakasen leipomoon ja lopulta myös leskeksi jäämisen.
Vaahtera on venynyt vuosien varrella täyteen mittaansa, ja Toini asustaa edelleen sen katveessa. Kotona pärjäämisessä auttavat hänen lapsensa Esa ja Aino, joka toimii nyt hänen omaishoitajanaan.
Itsenäisyyspäivää Toini aikoo juhlistaa kotioloissa. Hän sytyttää ikkunalle kaksi kynttilää itsenäisyyden kunniaksi – kuten maalla on ollut tapana.
– Kyllä nämä muistot nousevat aina itsenäisyyspäivänä pintaan, hän huokaa.
Itsenäisyyden merkitystä kysyttäessä Toini on pitkään hiljaa. Tarpeeksi isoa sanaa on vaikea löytää, ja lopulta sanan virkaa tekevätkin silmiin kohoavat kyyneleet. Sotavuosien muistot palaavat hänen mieleensä edelleen elävästi.
Nykymenoa seuratessaan Toini on usein kummissaan: mikään ei enää ole kuin ennen ja moni asia tulee nykyihmisille liiankin helposti – kuin nappia painamalla. Toini miettii mahtavatko monetkaan enää nykyisin ymmärtää sitä hintaa, mikä itsenäisyydestä on aikoinaan maksettu.
Samalla hän toivoo, ettei kenenkään enää tarvitsisi sitä hintaa maksaa.